Oppimisen hyveitä arvioimassa eli miten voi oppia, jos on pelokas, yksin ja eksyksissä?

Osallistuin Dare to Learn tapahtumassa mukavaan työpajaan, jossa pohdimme ryhmissä oppimista edistäviä hyveitä: rohkeutta, yhteisöllisyyttä ja viisautta. Keskustelussa oli helppo nähdä miten tarpeellisia hyödyllisiä nämä asiat ovat oppimisen kannalta. Tarvitaan rohkeutta, jotta ei pelkää virheitä, vaan uskaltaa yrittää aina uudelleen. Tarvitaan rohkeutta puutteiden tunnistamiseen. Uteliaisuus voi johtaa siihen, että jokin muuttuu ratkaisevalla tavalla. Siinäkin on rohkeus hyödyksi. Yhdessä tekeminen edistää oppimista: avun ja tuen saaminen auttaa kiperän paikan yli; myötätunnon osoittaminen muille johtaa siihen, että sitä osuu omallekin kohdalle; yhdessä on mahdollista tehdä enemmän kuin yksin. Viisauden kohdalla pohdimme olennaisen erottamista epäolennaisesta, keskittymisen haastetta ja sen hyötyjä sekä sitä, miten on olennaista paitsi tietää, myös ymmärtää mitä tieto on ja missä kulkevat tiedon soveltamisen rajat.

Ryhmän tehtävän oli myös miettiä, miten näitä asioita voisi edistää koulutuksessa. Kovin konkreettisiin pohdintoihin emme annetussa ajassa päässeet.

Ryhmän keskustelussa pöllö symboloi viisautta. 

Työpajan jälkeen olin tyytyväinen ja iloinen keskusteluista, joissa sain olla mukana.

Päivän aikana mieleeni palasi kuitenkin uusi, asetelmaa muuttava kysymys:

Miten voin oppia, jos on pelokas, yksin ja eksyksissä?

Pelokas, yksinäinen ja suunnastaan epävarma opiskelija ei täytä edellä luotua ihannekuvaa oppijasta. Kuitenkin moni nuori tai aikuisempi oppija jää ilman ryhmän tukea ja yhteyttä muihin, kokee pelkoa uusien haasteiden edessä ja on epävarma siitä, miksi ja milloin oppiminen ylipäätään kannattaa.

Miten oppimisen nyt sitten käy? 

Opettajana voin yrittää rakentaa edellytyksiä rohkeuden, yhteyden ja viisauden syntymiselle opiskeluryhmässä. Opiskelijat ovat silti joskus pelokkaita ja kokevat itsensä muista irrallisiksi.

Kuinka suuresta ongelmasta on kysymys? Estyykö oppiminen? Pitäisikö olla huolissaan?

Entä mitä sanon opiskelijalle, joka ei onnistu muuttamaan itseään sosiaaliseksi, reippaaksi ja suhteellisuudentajuiseksi?

Ei minulla ole vastausta, mutta se ratkaisu, jonka suuntaan kurotan, on paradoksaalinen.

Voi oppia uutta, vaikka pelottaa. Vaikka pelottaisi melkein koko ajan.
Jos vain uskaltaa pelosta huolimatta lähteä yrittämään, esittää vaikean kysymyksen, vaihtaa näkökulmaa. Sitä, että toimii, vaikka pelkäisi, joku kutsuu rohkeudeksi, ja siltä se näyttääkin. Vaikka eihän se siltä tunnu.

Voi oppia muilta, vaikka ei osaisi olla yhdessä. Usein olisi helpompaa kulkea yhdessä, saada tukea, rohkaisua, kokea yhteisen oivaltamisen riemua. Mutta on mahdollista kuunnella muita kohtaamatta heitä kasvokkain. On mahdollista asettua sisäiseen dialogiin toisen ihmisen esittämien ajatusten kanssa, vaikka lähellä ei olisi sopivaa keskustelukumppania.  Oppiminen on suuressa määrin yhteiseen kulttuuriperintöön ja tietovarantoon sukeltamista. Jokainen uusi ajatus ajatellaan edellä kulkeneiden hartioilta. Viime kädessä siis kukaan ei etene yksin.

Voi lähteä liikkeelle, vaikka suunta ei olisi selvillä. Vasta kun olen lähtenyt liikkeelle, tiedän, miten maisema matkan päästä hahmottuu. Usein on sumua. Arvot ja prioriteetit eivät hahmotu selkeinä ja on vain luotettava siihen, että tekeminen on lopulta arvokasta tai ainakin siihen, että hetken päästä sumuun tulee aukko, jossa on mahdollista arvioida ja tarkentaa valittua suuntaa.

En yritä sanoa, etteivätkö mainitut asiat olisi oppimisen kannalta tärkeitä ja keskeisiä. Oikeastaan yritän vain sanoa, että oppiminen tapahtuu joskus, usein (tai jopa pääsääntöisesti) epätäydellisissä olosuhteissa. Minun ei ole opettajana viisasta luoda oppimisesta liian vaativaa tai liian ihannoitua kuvaa. Minun olisi osattava sanoa jotakin myös opiskelijalle, joka pelkää, on yksin tai eksyksissä. Olen itsekin välillä peloissani, yksin ja eksyksissä. Sellaisenakin hetkenä uskon oppimisen mahdollisuuteen. 

Photo CC0 by Chris Barbalis on Unsplash

Advertisement

Oppiminen on ajattelutehtävä

Oppiminen on ajattelutehtävä.

Joskus kuitenkin näyttää, että oppiminen on valtava muistamistehtävä. Ainakin opiskelijat helposti mieltävät sen sellaisena. Nämä ja nämä pitää tietää, muistaa, toistaa. Kokeessa selvitetään, mitä muistaa ja mitä ei. 

Ehkä kokeessa voi välillä kysyä, mitä opiskelija muistaa, jos se muistaminen on seurausta ajattelevasta opiskelusta. Jokaisen koekysymyksen ei tarvitse olla soveltava ja tietoa kehittelevä. Mutta oppiminen ei saa olla vain muistitehtävä.

Ajatteleminen on ja sen pitäisi olla oppimisen ytimessä.

Haluan jakaa ajatuksen, joka on auttanut minua hahmottamaan paremmin, mitä tämä voi tarkoittaa opetuksen tavoitteiden ja sisältöjen kannalta.

Reaaliaineissa (ja ehkä muutenkin) oppiminen muodostuu (ainakin) kahdesta ajattelutehtävästä:

1. Yhtäältä tehtävänä on ajatella tiedon kohteita, ilmiöitä, tutkimustuloksia, ajatuksia, kieltä, ongelmia.
2. Toisaalta tehtävänä on ajatella tiedon kohteiden (tietojen, käsitteiden, teorioiden) avulla uutta. Tietoa on tarkoitus käyttää uusien ilmiöiden ymmärtämiseen.

Onko tämä sama kuin, että opetellaan tiedot ja sitten sovelletaan niitä? Minusta ei.

Painopiste on ainakin erilainen. Jos miellän psykologian ykköskurssin niin, että tehtävänä on opetella psykologiaa, suosin helposti työtapoja, jotka sivuuttavat oppijan keskeisen tehtävän ajatella käsiteltyjä ilmiöitä ja psykologisen tutkimuksen tuloksia. Jos miellän ykköskurssin niin, että tavoitteena on ajatella psykologisia ilmiöitä ja psykologista tietoa, muistan paremmin suunnitella opetuksen niin, että yllytän ajatteluun, kiinnostun ajattelusta ja ruokin ajattelua.

Oppimisen tuloksena ei ole muistitietoa, vaan tiedollisia välineitä, joiden avulla voi tehdä havaintoja, jäsentää ja selittää uusia aiheita ja ilmiöitä. Oppiminen antaa ajattelulle työkaluja, virittää ajatteluun ja herättää uteliaisuutta, uusia kysymyksiä.

Käsiteltävällä tiedolla on siis kaksoistehtävä oppimisessa. Yhtäältä se on itsessään ajattelun kohde ja toisaalta se, on väline muiden ilmiöiden ajattelemiseen. Tämä kaksoistehtävän tunnistaminen on minusta tuntunut opetusta selkeyttävältä.

Onko open vika, jos opiskelija ei opi?

Lauri Järvilehto twiittasi 31.7.2016: ”Jos oppilas ei opi, vika on oppimisen menetelmässä. Jos opettaja ei vaihda menetelmää, onko vika opettajassa?” 

Monen mielestä on. Sama on sanottu monesti muuallakin ja usein se herättää vastakaikua. Viestit kuulostavat vähän tältä:

Kyllä se on opettajan/koulun vika, jos lapsi/nuori ei opi; kyllä se on ihan vaan kiinni siitä, että opetus ei ole tarpeeksi ***.

Tähtien paikalle sopii valita oman suuntautumisen mukaan esimerkiksi jokin seuraavista: kokonaisvaltaisesti kohtaavaa, eriyttävää, opiskelijalähtöistä, aktivoivaa, yhteisöllistä, motivoivaa…

Koska jokainen kykenee oppimaan, oppimisen estyminen johtuu esteestä, joka on opettajan asettama. Haluan miettiä tätä vähän tarkemmin.

Mitä oppimisella tässä tarkoitetaan?

1.

Olisiko mahdollista, että opiskelija osallistuisi kurssilleni, eikä oppisi tosiasiallisesti yhtään mitään? 

Huomaan, että uskon sen verran ihmisen perustavaan oppimiskykyyn, että minun on vaikea ajatella, että näin voisi käydä, jos oppimiseksi lasketaan jokainen tiedonmuru, uusi ajatus tai asenteiden ja taitojen muuttuminen. Jokainen kokemus vaikuttaa meihin ja siksi oppimista tapahtuu väistämättä ihan koko ajan. Tällaista oppimista näissä keskusteluissa ei oletettavasti tarkoiteta.

2. 

Mitä siis tarkoitetaan? Opetussuunnitelman tavoitteiden mukaista oppimista? Uusien taitojen omaksumista? Tietojen karttumista? Ajattelun, oppimisen ja yhteistyön kykyjen kehittymistä?

• Onko tilanne, jossa opiskelija ”ei opi” sitä, että opiskelija ei etene haluttuun suuntaan?
• Onko ”ei opi” sitä, että opiskelija ei pääse kurssista läpi?
• Ei muista mitään olennaista kurssin sisällöistä? Ei ole omaksunut mitään käyttökelpoista taitoa?
• Onko ”ei opi” sitä, että opiskelija ei koe oppivansa uutta?
• Onko se sitä, että opettaja tai vanhemmat eivät huomaa opiskelijan oppineen mitään?
• Onko se sitä, että opiskelija ei opi mitään mielekästä tai merkityksellistä?

Voisiko käydä niin, että opiskelija tulee kurssilleni ja on oppimatta mitään yhdessä tai useammassa edellä esitetyistä merkityksistä? Voisiko käydä niin, että opiskelija on oppimatta kaikissa edellisessä listassa esitetyistä merkityksistä?

3.

Onko kriteeri ehkä vieläkin korkeammalla? Onko opettaja vastuussa siitä, että oppiminen on jatkuvasti mielekästä, tavoitteiden mukaista ja ainakin opiskelijan lähtökohtiin nähden menestyksellistä, onnistuvaa?  Tältä se minusta usein kuulostaa.

Optimistisessa kasvatuspuheessa tunnutaan usein oletettavan, että kun opettaja vain älyää poistaa oppimisen esteet, oppimisesta tulee jokaisen oppijan kohdalla valoisaa ja tuloksekasta. Opettaja on vastuussa opiskelijan innostamisesta ja motivaatiosta. Oppimisen ongelmat häviävät tai niiden ohi navigoidaan taitavasti ja yksilöllisesti. Jokaiselle löytyy oikea oppimismenetelmä ja kaikki vaikeudet selätetään joko oikealla, kulloinkin muodissa olevalla pedagogiikalla tai sankariopettajan luovuudella, neuvokkuudella, sitkeydellä ja kohtaavalla työotteella.

Uskon, että niin voi joskus käydä. Minustakin on niin, että rakkaus ja äly siirtävät monia esteitä.  Mutta, jos niin ei käy, onko syyllinen – huono opetusmenetelmä tai huono opettaja – jo ennalta selvillä?

Oppivatko opiskelijat minun kursseillani?

Omassa työssäni oletan, että laajassa merkityksessä  jokainen opiskelija oppii jotain tein mitä tahansa (vaihtoehto 1). 

Oletan myös, että jokainen ei opi optimaalisesti tein mitä tahansa (vaihtoehto 3). Tässä kohtaa voisin muistuttaa vaikkapa lukion realiteeteista: sadoista opiskelijoista vuoden aikana, parin kuukauden välein vaihtuvista opetusryhmistä, aikapulasta, ulkoa asetetuista tavoitteista ja muusta sellaisesta. Toisaalta voin myös vain yksinkertaisesti todeta, että vaikka minulla olisi resursseja ja aikaa melko rajattomasti, en yksinkertaisesti osaisi tehdä jokaisen opiskelijan oppimisesta sujuvaa ja menestyksekästä. En usko, että osaisin motivoida kenet tahansa, avata mitkä tahansa solmut, korvata kaikki aiemmat puutteet perustaidoissa ja tiedoissa, annostella sopivasti haasteita ja tukea, sosiaalisuutta, yksilöllisyyttä ja muuta oppimiseen tarvittavaa.

Olen ihan pätevä, mutta rajallinen opettaja.

Optimistisen kasvatuspuheen valossa näyttää helposti siltä, että olen riittämätön opettaja.

Tai sitten minulla on väärät menetelmät. Siltäkin pedagoginen keskustelu helposti kuulostaa, mutta siihenkään en oikein usko. (Aiempia pohdintoja aiheesta linkin takana.)

Entä se harmaa alue?

Vaihtoehdossa 2. esittämiini kysymyksiin minun ei tee mieli vastata. Ei ole mukavaa edes ajatella, eikä kirjoittaa julkisesti, että oletan joka vuosi kursseilla olevan joitakin opiskelijoita, joiden kohdalla ei tapahdu oppimista missään kovin merkityksellisessä mielessä. Heitä tulee todennäköisesti istumaan myös tämän lukuvuoden kursseilla.

Onko optimistinen kasvatuspuhe on kirjoitettu pelkästään luokanopettajille? Oletan, että luokanopettaja ei voi jättää yhtään oman luokkansa opiskelijaa koko vuodeksi tilanteeseen, jossa mitään mielekästä ei tapahdu. (Oletan, että luokanopettajallakin on joskus tunteja, päiviä, ehkä viikkojakin jolloin opetus ei kohtaa yhden tai useamman opiskelijan tarpeita.)

Minä olen aineenopettaja ja minä aloitan lukuvuoteni ajattelemalla, että vastaan tulee todennäköisesti opiskelija tai opiskelijoita, joiden kannalta tekemäni työ ei tule olemaan millään tavalla merkityksellistä. Tiedän tämän ja luen netistä optimistista kasvatuspuhetta, joka ei erottele luokanopettajan ja aineenopettajan työtä ja jossa odotukset pedagogiikkaa kohtaan ovat korkealla.

Rajallinen opettaja.

Ei kaikkea kaikille kaiken aikaa.

En minä. Ei kukaan.

Entä nyt?

Tästä huolimatta jaksan aloittaa uuden lukuvuoden.

Jaksan, koska en usko olevani ihan niin pohjimmaisella ja vakavalla tavalla vastuussa opiskelijoiden oppimisesta. Oppimiseen vaikuttavat niin monet tekijät ja minä olen kyllä siinä mukana, yhtenä tärkeänä linkkinä kulttuurin saavutusten ja opiskelijoiden välillä. On kuitenkin paljon sellaista, johon minä en voi vaikuttaa. On myös paljon sellaista, jota voisin periaatteessa tavoitella, mutta jonka kohdalla joudun tunnistamaan jaksamiseni rajat. Ja on tilanteita, joissa mahdollisuus aukeaa, mutta syystä tai toisesta kuljen sen ohi.

Minun pedagoginen osaamiseni ei ole kaikkivoipaista. En tavoita kaikkia, en ratkaise kaikkea. En löydä aina oikeita menetelmiä ja joskus niitä ei ehkä ole olemassakaan.

Kuitenkin työ on mielekästä, koska harmaalla alueella on niin paljon liikkumavaraa. Siellä on niitä alueita, joilla jonkun opiskelijan oppiminen on selvästi parempaa nimenomaan työni vuoksi. Siellä on niitä alueita, joilla oppiminen voi tulla paremmaksi, kun valitsen sopivan kysymyksen tai työtavan tai kuuntelen tarkemmin.

Tehtäväni on luoda olosuhteita, jotka ovat oppimiselle suosiollisia. Ymmärrän jotain oppimisesta. Tunnen oppiaineeni ja taidot, joita yritän välittää. Silti opiskelijan oppiminen on jotakin, mitä en voi hallita.

 Oppimista kuitenkin tapahtuu. Usein sen vuoksi, mitä opettaja tekee.

Joskus siitä huolimatta.

***

Tämän tekstin myötä haluan toivottaa kaikille kollegoille antoisaa alkavaa lukuvuotta!

 

 

 

 

 

Jouduin koulutukseen

Jouduin koulutukseen.

Olen aika huono oppilas. En jaksaisi istua paikallaan. Olen helposti epäilevä ja kriittinen. Minulla oli myös ikävä ennakkoasenne.

Koulutus osui päiville, jolloin olisi ollut vähän opetusta. Niille vapaille tunneille olisi ollut parempaakin tekemistä. Ja opiskelijat piti jättää omin nokkineen tekemään juttuja, joissa olisin voinut auttaa.

Tiesin tietysti senkin, että olin päässyt koulutukseen. Työnantaja sijoitti minuun riihikuivaa rahaa. Ei tällaista ennen ole tapahtunut – tai ehkä joskus naismuistin tuolla puolen. Minun odotettiin oppivan jotakin ja kertovan siitä muille.

Menisikö kaikki pilalle, koska minulla on ikävä asenne?

Kaduin sitä, että ilmoittauduin. Jonkun muun, avoimemman ja myönteisemmän henkilön olisi kannattanut mennä minun sijastani. Pilaisin jo etukäteen kaiken tällaisella nurinalla!

Tällaista minunkin opiskelijoillani varmaan on. Että ei kiinnosta. Tai vaikka kiinnostaisi, niin ei usko, että kannattaa. Että olisi muuta tekemistä ja ainakin joku parempi tapa oppia, kuin tämä joka on käsillä. 

Minä olen juuri se opettaja, joka Oppimisen taidot -kurssilla yrittää auttaa heitä selviämään näistä tunteista ja niistä huolimatta.

Minun olisi siis nyt autettava itse itseäni. 

Mietin, että mitä olen miettinyt. Miten neuvoisin itseäni?

Päädyin kysymiseen, koska sitä olen nyt ajatellut, harjoitellut ja harjoittanut.

Istuin siis aamubussissa matkalla Helsinkiin ja psyykkasin itseäni. Mietin, mitä haluan tietää, mikä kiinnostaa, mikä epäilyttää…  En muista kirjoitinko kysymyksiä mihinkään, mutta muistan sen miten asenteeni muuttui.

Tuntui paljon helpommalta lähestyä tulevaa tilannetta ja aihetta. Minulla oli joku syy mennä paikalle ja kuunnella sanottua. Oli joku ajatteluprosessi jo käynnissä ja vähintään pieni uteliaisuus siitä, saisinko kysymyksiini vastauksia. Ensimmäisen päivän aikana päädyin ajattelemaan paljon.

***

– No, oliko hyvä koulutus? Opitko jotakin? 

Kun muutama viikko on kulunut, en oikein muista mitä luennoitsija puhui.

Muistan sen, mitä ajattelin.