Miltä hyvä opetus näyttää?

Koulun uudistamisesta käytävässä keskustelussa puhutaan paljon uusista opetusmenetelmistä, opettajan ohjaavasta roolista, avoimista tiloista ja digitaalisuudesta. Kiinnostavia aiheita, joista onkin hyvä puhua.

Joskus keskusteluissa päädytään puolesta ja vastaan asetelmiin.

Tai päädytään ihmettelemään sitä, että hyvästä asiasta (kuten ilmiöoppiminen) näyttäisi seuraavan jotakin ikävää (kuten opiskelijan kokemus kaoottisuudesta tai yksin jäämisestä). Eihän näin voi olla, koska ilmiöoppiminen on hieno juttu.

Näitä keskusteluja seuratessani mietin seuraavaa Graham Nuthallin esittämään ajatusta:

”In the realities of the classroom, methods do not exist.”

Luokkahuoneen realiteettien keskellä opetusmenetelmiä ei ole olemassa. Nuthall jatkaa: ”Jokainen opettaja soveltaa ja muokkaa niin kutsuttuja opetusmenetelmiä. Tutkimukset osoittavat, opettajat, jotka uskovat käyttävänsä eri menetelmiä, voivat tehdä olennaisilta osiltaan hyvin samoja asioita, ja opettajat, jotka uskovat käyttävänsa samaa menetelmää, voivat tosiasiassa tehdä varsin erilaisia asioita.” (Nuthall, 2007, The Hidden Lives of Learners, s. 32-33).

Minkä tahansa menetelmän toteuttaminen voi olla ratkaisevien tekijöiden osalta niin erilaista eri tilanteissa ja eri opettajan toteuttamana, että menetelmän arvioiminen vain pintapuolisen nimikkeen perusteella on vaikeaa.

Sitä, mikä on olennaista on paljon vaikeampi sanoittaa.

On kysymys laadusta.

Laatua ei voi varmistaa vain sillä, että valitsee ”oikean” menetelmän. Laatu on paljon vaikeampaa. Laadukas opetus edellyttää menetelmän ymmärtämistä, sisäistämistä ja tarvittavien taitojen pitkäjänteistä harjoittamista, kokeiluja ja niistä oppimista.

Heikosti toteutettu tiimioppiminen on huonompi menetelmä kuin innostava opettajajohtoinen opetus. Loistavasti ohjattu ja suunniteltu ilmiöviikko on parempi kuin yksilöllinen oppimispolku, jolle opiskelija jää yksinään tarpomaan. Puuduttava luennointi on huonompi kuin uutta luova yhteistoiminnallinen projekti. 

Hyvä opetus on parempaa kuin huono opetus. Se on selvää.

Se, mikä on hyvää riippuu siitä, mitä pidetään oppimisen (ja siis opettamisen) päämääränä. Osa menetelmistä tukee paremmin joitakin päämääriä ja toinen toisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että arvot ja päämäärät, joista jokin menetelmä kumpuaa, automaattisesti toteutuvat, kun menetelmää sovelletaan.

Carl Bereiter kuvaa tätä kirjassaan Education and Mind in the Knowledge Age esimerkillä kolmesta opettajasta, joiden luokissa opiskellaan esimerkiksi toteuttamalla jokin ryhmätyönä tehtävä digitaalinen projekti. Samalta näyttävässä työskentelyssä ratkaisevaa on se, missä opettaja näkee työskentelyn painopisteen olevan. Bereiterin esimerkin ensimmäinen opettaja ohjaa projektia tehtäväsarjana, kiinnittää huomiota suorituksen etenemiseen ja käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Toinen opettaja painottaa paitsi työskentelyn sujuvuutta myös sitä, mitä opiskelijoiden mielessä tapahtuu projektin aikana. Hän pyrkii huolehtimaan siitä, että opiskelijat todella ajattelevat sisältöjä, joiden parissa työskentelevät. Bereiterin kolmas opettaja puolestaan on asemoinut projektin osaksi laajempaa kokonaisuutta, jossa opiskelijoiden ponnistelulla on merkitys osana opiskelijan omaa tiedon rakentamisen prosessia. Bereiterin ehdottamat erot eivät ehkä ole juuri niitä, joista nyt keskustellaan, mutta ajatus siitä, että samalta näyttävä menetelmä luokassa voi olla merkitykseltään ja vaikutukseltaan aivan erilainen eri konteksteissa ja eri henkilön toteuttamana, on yhteinen.

Samassa hengessä yksilöllinen oppiminen voi olla puuduttavaa tehtäväpedagogiikkaa, jossa yksilöllä on vähemmän vapautta kuin perinteisessä oppimisessa tai se voi olla jotakin ihan muuta, syvällisesti itseohjautuvuuteen ja yhteistyöhön kasvattavaa oppimista.  Opettajajohtoinen oppitunti voi olla huikea ajattelumatka tai pelkästään sarja juttuja ja viihdyttäviä ”kissavideoita”. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.

Opettaja tarvitsee menetelmän lisäksi niin paljon muuta. Arvoja. Tilannetajua. Vuorovaikutustaitoja. Viisautta. Suurta sydäntä.

Ehkä tältä pohjalta on helpompi kuunnella sitä, minkä joku toinen omassa suosikkimenetelmässä kokee vaikeana. Kritiikkihän ei välttämättä kohdistu lainkaan siihen versioon menetelmästä, jota itse on toteuttamassa. Ei ole yhtä menetelmää, eikä yhtä ”uutta pedagogiikkaa”.

Hyvin tekeminen on vaikeaa ja siksi on välttämätöntäkin kuunnella, käydä läpi, ajatella, jatkaa kokeiluja ja kehittää.

Onko open vika, jos opiskelija ei opi?

Lauri Järvilehto twiittasi 31.7.2016: ”Jos oppilas ei opi, vika on oppimisen menetelmässä. Jos opettaja ei vaihda menetelmää, onko vika opettajassa?” 

Monen mielestä on. Sama on sanottu monesti muuallakin ja usein se herättää vastakaikua. Viestit kuulostavat vähän tältä:

Kyllä se on opettajan/koulun vika, jos lapsi/nuori ei opi; kyllä se on ihan vaan kiinni siitä, että opetus ei ole tarpeeksi ***.

Tähtien paikalle sopii valita oman suuntautumisen mukaan esimerkiksi jokin seuraavista: kokonaisvaltaisesti kohtaavaa, eriyttävää, opiskelijalähtöistä, aktivoivaa, yhteisöllistä, motivoivaa…

Koska jokainen kykenee oppimaan, oppimisen estyminen johtuu esteestä, joka on opettajan asettama. Haluan miettiä tätä vähän tarkemmin.

Mitä oppimisella tässä tarkoitetaan?

1.

Olisiko mahdollista, että opiskelija osallistuisi kurssilleni, eikä oppisi tosiasiallisesti yhtään mitään? 

Huomaan, että uskon sen verran ihmisen perustavaan oppimiskykyyn, että minun on vaikea ajatella, että näin voisi käydä, jos oppimiseksi lasketaan jokainen tiedonmuru, uusi ajatus tai asenteiden ja taitojen muuttuminen. Jokainen kokemus vaikuttaa meihin ja siksi oppimista tapahtuu väistämättä ihan koko ajan. Tällaista oppimista näissä keskusteluissa ei oletettavasti tarkoiteta.

2. 

Mitä siis tarkoitetaan? Opetussuunnitelman tavoitteiden mukaista oppimista? Uusien taitojen omaksumista? Tietojen karttumista? Ajattelun, oppimisen ja yhteistyön kykyjen kehittymistä?

  • Onko tilanne, jossa opiskelija ”ei opi” sitä, että opiskelija ei etene haluttuun suuntaan?
  • Onko ”ei opi” sitä, että opiskelija ei pääse kurssista läpi?
  • Ei muista mitään olennaista kurssin sisällöistä? Ei ole omaksunut mitään käyttökelpoista taitoa?
  • Onko ”ei opi” sitä, että opiskelija ei koe oppivansa uutta?
  • Onko se sitä, että opettaja tai vanhemmat eivät huomaa opiskelijan oppineen mitään?
  • Onko se sitä, että opiskelija ei opi mitään mielekästä tai merkityksellistä?

Voisiko käydä niin, että opiskelija tulee kurssilleni ja on oppimatta mitään yhdessä tai useammassa edellä esitetyistä merkityksistä? Voisiko käydä niin, että opiskelija on oppimatta kaikissa edellisessä listassa esitetyistä merkityksistä?

3.

Onko kriteeri ehkä vieläkin korkeammalla? Onko opettaja vastuussa siitä, että oppiminen on jatkuvasti mielekästä, tavoitteiden mukaista ja ainakin opiskelijan lähtökohtiin nähden menestyksellistä, onnistuvaa?  Tältä se minusta usein kuulostaa.

Optimistisessa kasvatuspuheessa tunnutaan usein oletettavan, että kun opettaja vain älyää poistaa oppimisen esteet, oppimisesta tulee jokaisen oppijan kohdalla valoisaa ja tuloksekasta. Opettaja on vastuussa opiskelijan innostamisesta ja motivaatiosta. Oppimisen ongelmat häviävät tai niiden ohi navigoidaan taitavasti ja yksilöllisesti. Jokaiselle löytyy oikea oppimismenetelmä ja kaikki vaikeudet selätetään joko oikealla, kulloinkin muodissa olevalla pedagogiikalla tai sankariopettajan luovuudella, neuvokkuudella, sitkeydellä ja kohtaavalla työotteella.

Uskon, että niin voi joskus käydä. Minustakin on niin, että rakkaus ja äly siirtävät monia esteitä.  Mutta, jos niin ei käy, onko syyllinen – huono opetusmenetelmä tai huono opettaja – jo ennalta selvillä?

Oppivatko opiskelijat minun kursseillani?

Omassa työssäni oletan, että laajassa merkityksessä  jokainen opiskelija oppii jotain tein mitä tahansa (vaihtoehto 1)

Oletan myös, että jokainen ei opi optimaalisesti tein mitä tahansa (vaihtoehto 3). Tässä kohtaa voisin muistuttaa vaikkapa lukion realiteeteista: sadoista opiskelijoista vuoden aikana, parin kuukauden välein vaihtuvista opetusryhmistä, aikapulasta, ulkoa asetetuista tavoitteista ja muusta sellaisesta. Toisaalta voin myös vain yksinkertaisesti todeta, että vaikka minulla olisi resursseja ja aikaa melko rajattomasti, en yksinkertaisesti osaisi tehdä jokaisen opiskelijan oppimisesta sujuvaa ja menestyksekästä. En usko, että osaisin motivoida kenet tahansa, avata mitkä tahansa solmut, korvata kaikki aiemmat puutteet perustaidoissa ja tiedoissa, annostella sopivasti haasteita ja tukea, sosiaalisuutta, yksilöllisyyttä ja muuta oppimiseen tarvittavaa.

Olen ihan pätevä, mutta rajallinen opettaja.

Optimistisen kasvatuspuheen valossa näyttää helposti siltä, että olen riittämätön opettaja.

Tai sitten minulla on väärät menetelmät. Siltäkin pedagoginen keskustelu helposti kuulostaa, mutta siihenkään en oikein usko. (Aiempia pohdintoja aiheesta linkin takana.)

Entä se harmaa alue?

Vaihtoehdossa 2. esittämiini kysymyksiin minun ei tee mieli vastata. Ei ole mukavaa edes ajatella, eikä kirjoittaa julkisesti, että oletan joka vuosi kursseilla olevan joitakin opiskelijoita, joiden kohdalla ei tapahdu oppimista missään kovin merkityksellisessä mielessä. Heitä tulee todennäköisesti istumaan myös tämän lukuvuoden kursseilla.

Onko optimistinen kasvatuspuhe on kirjoitettu pelkästään luokanopettajille? Oletan, että luokanopettaja ei voi jättää yhtään oman luokkansa opiskelijaa koko vuodeksi tilanteeseen, jossa mitään mielekästä ei tapahdu. (Oletan, että luokanopettajallakin on joskus tunteja, päiviä, ehkä viikkojakin jolloin opetus ei kohtaa yhden tai useamman opiskelijan tarpeita.)

Minä olen aineenopettaja ja minä aloitan lukuvuoteni ajattelemalla, että vastaan tulee todennäköisesti opiskelija tai opiskelijoita, joiden kannalta tekemäni työ ei tule olemaan millään tavalla merkityksellistä. Tiedän tämän ja luen netistä optimistista kasvatuspuhetta, joka ei erottele luokanopettajan ja aineenopettajan työtä ja jossa odotukset pedagogiikkaa kohtaan ovat korkealla.

Rajallinen opettaja.

Ei kaikkea kaikille kaiken aikaa.

En minä. Ei kukaan.

Entä nyt?

Tästä huolimatta jaksan aloittaa uuden lukuvuoden.

Jaksan, koska en usko olevani ihan niin pohjimmaisella ja vakavalla tavalla vastuussa opiskelijoiden oppimisesta. Oppimiseen vaikuttavat niin monet tekijät ja minä olen kyllä siinä mukana, yhtenä tärkeänä linkkinä kulttuurin saavutusten ja opiskelijoiden välillä. On kuitenkin paljon sellaista, johon minä en voi vaikuttaa. On myös paljon sellaista, jota voisin periaatteessa tavoitella, mutta jonka kohdalla joudun tunnistamaan jaksamiseni rajat. Ja on tilanteita, joissa mahdollisuus aukeaa, mutta syystä tai toisesta kuljen sen ohi.

Minun pedagoginen osaamiseni ei ole kaikkivoipaista. En tavoita kaikkia, en ratkaise kaikkea. En löydä aina oikeita menetelmiä ja joskus niitä ei ehkä ole olemassakaan.

Kuitenkin työ on mielekästä, koska harmaalla alueella on niin paljon liikkumavaraa. Siellä on niitä alueita, joilla jonkun opiskelijan oppiminen on selvästi parempaa nimenomaan työni vuoksi. Siellä on niitä alueita, joilla oppiminen voi tulla paremmaksi, kun valitsen sopivan kysymyksen tai työtavan tai kuuntelen tarkemmin.

Tehtäväni on luoda olosuhteita, jotka ovat oppimiselle suosiollisia. Ymmärrän jotain oppimisesta. Tunnen oppiaineeni ja taidot, joita yritän välittää. Silti opiskelijan oppiminen on jotakin, mitä en voi hallita.

 Oppimista kuitenkin tapahtuu. Usein sen vuoksi, mitä opettaja tekee.

Joskus siitä huolimatta.

***

photo-1460400408855-36abd76648b9

Tämän tekstin myötä haluan toivottaa kaikille kollegoille antoisaa alkavaa lukuvuotta!