Roosa? Meri? Veeti? Eemeli?

 

Photo by Clarisse Meyer on Unsplash

Ensimmäisinä koulupäivinä olen opetellut nimiä. Päivän päättyessä mielessä risteilevät Sallat, Sarat, Joonat, Nikot, Tuomakset, Reetat, Ainot ja Eliakset. Työurallani on jo kauan siitä, kun uudet nimet vielä tuntuivatkin uusilta. Edes persoonalliset nimet eivät välttämättä jää mieleen tai yhdisty oikeisiin kasvoihin. Oppiminen edellyttää unohtamista: Noora ei olekaan se vaalea, pitkä ja vähän alakuloinen, vaan tuo tummahiuksinen, joka nauraa aina. Ja tuo, joka näyttää ihan Antilta, onkin Valtteri tai Eero. Sanon opiskelijoille, että muistan nimiä nykyisin kovin huonosti. Älkää loukkaantuko.

Yllätyn itsekin siitä, kun saan uuden ryhmänohjausryhmän kanssa 26/30 nimistä oikein. Heidän lisäkseen kohtaan tämän lukuvuoden aikana 150 muuta aloittavaa lukiolaista.

Hapuilen myös muiden opetusryhmieni kanssa. Ketä ovatkaan nämä, jotka näyttävät tutuilta ja hymyilevät iloisesti, mutta joiden nimet eivät millään palaudu mieleen? Yksi porukka koostuu viime vuoden ykkösluokkalaisista, joita olen kaikki jo opettanut yhden jakson ajan. Muistan ihmiset, mutta monta nimeä on unohtunut. Abien kanssa tilanne on lähes nolo. Katson silmiin opiskelijaa, jota olen opettanut monella kurssilla ja jonka koen tuntevani hyvin: ”Ella?” sanon, mutta väärin menee. Ei se ole Ella, vaan Maaria. Kysyinkö sitä eilenkin? Silti en edelleenkään muista.

Opiskelijat ovat työtovereita ja yhteistyökumppaneita. Olisi mukavaa ja kohteliasta muistaa heidän nimensä. Mutta…

Vuoden aikana minulla on noin 280 eri yhteistyökumppania. Vuodesta toiseen. 

En tiedä, onko nimien muistaminen lopulta niin tärkeää, mutta ainakin koulutusta koskevissa teksteissä ja keskusteluissa korostetaan usein yksilöllisyyttä.

Kuinka voin kuvitella, että huomioin opiskelijan yksilöllisiä erityispiirteitä, jos en muista edes hänen nimeään?

Lukion aineenopettajana huomaan usein olevani tilanteessa, jossa yritän sopeuttaa alakoulun luokanopettajan tilanteeseen sopivaa koulutuspuhetta omaan tilanteeseeni sopivaksi. Oppilaan tunteminen ja hänen taustansa, tarpeidensa ja tavoitteidensa huomioiminen on kohtuullisempi odotus silloin, kun opiskelijoita on 30 tai vähemmän. Ehkä silloinkin, kun aineenopettajan suhde yhteen opiskelijaan kestää kuuden viikon sijasta kolme vuotta, kuten yläkoulussa ainakin joskus on. Kun oppilaantuntemusta ja opettajan ja oppilaan läheistä suhdetta korostetaan, koen lukion opettajana usein riittämättömyyttä. Kysyn, mikä riittää aineenopettajan työssä? Mikä riittää lukiolaiselle? Mikä on mahdollista? Mikä on aidosti merkityksellistä? Mihin minun pitäisi pyrkiä, mitä jaksaa, mihin kyetä? Kuinka paljon tämä on kiinni omista puutteistani, persoonallisuudesta, oppilasmääristä, oppiaineesta, korkeasta opetusvelvollisuudesta, lukion rakenteista?

Photo by Ryan Jacobson on Unsplash

Koen riittämättömyyttä, mutta haluan ajatella myös näin:

• Olen itse saanut elämässäni valtavasti ihmisiltä, jotka eivät ole muistaneet nimeäni tai edes tienneet kuka olen. Nämä ihmiset ovat opettaneet, puhuneet, kirjoittaneet, näytelleet, ohjanneet, tehneet taidetta… Kaikki arvokas opettajan työssä ei edellytä henkilökohtaista suhdetta. Suuri osa opettamisesta on kohtaamisen taitoa, mutta opettaminen on muutakin. Oppimista voi tukea niin monin eri tavoin ja eri ikävaiheisiin tarvitaan erilaista tukea.
• Joskus juuri se, miten suhtaudumme meille vieraaseen ihmiseen kertoo enemmän, kuin suhtautumisemme niihin, jotka olemme jo tehneet omiksemme. Ehkä voin joskus olla se aikuinen, joka katsoo ulkopuolelta ja näkee juuri siksi tarkasti. Ehkä voin olla vähän vahingossakin se, joka ei anna menneisyyden tai taustan vaikuttaa odotuksiinsa, ja joka siksi kutsuu esiin jotain uutta. Ehkä voin kohdata opiskelijan merkityksellisesti juuri tässä hetkessä – eikä haittaa vaikka joskus myöhemmin en enää muista hänen nimeään.
• ”Oppilaantuntemus” on muutakin kuin yksilöiden tuntemista. Se voi olla myös kuuntelemisen ja erilaisten kohtaamisten kautta hankittua yleisempää ymmärrystä siitä, millaisessa elämänvaiheessa opiskelijani ovat ja millaista tukea he tarvitsevat.

Huomenna yritän muistaa Oliverin, Elinan, Julian ja Pyryn. Yritän rakentaa tunneille kohtaamisia, kuuntelemista, silmiin katsomista, vuorovaikutusta ja ripauksen yksilöllisyyttäkin.

Yritän myös muistaa, että 280 opiskelijaa on aika paljon, ja olla itselleni armollinen.

 

 

 

 

Advertisement

Hyvä ajatus ja muita vaihtoehtoja

Yritän saada luokassa aikaan keskustelua. Vihdoin joku sanoo jotakin. Olen siis tyytyväinen, haluan rohkaista opiskelijaa ja olla kannustava. Mitä siis teen? Ehkä sanon jotain tällaista:

Hyvä, hyvä ajatus!

Opiskelija saa välittömän palautteen. Ajatus on tullut vastaanotetuksi ja havaittu hyväksi. Hyvin toimittu, ope, mennään eteenpäin! 

Näin olen toiminut ja näin toimin jatkossakin. Mutta joskus olen pysähtynyt miettimään, onko tässä järkeä. Eikö se, että kommentoin näin opiskelijan lähes jokaista puheenvuoroa itseasiassa viesti, että näen tehtäväkseni punnita jokaisen puheenvuoron arvon? Ja jos näin on, enkö silloin myös ylläpidä aivan tietynlaista keskustelun kulttuuria, jossa opettaja kysyy, opiskelija vastaa ja opettaja päättää, onko vastaus oikein vai ei.

Ei sellaisessa keskustelussa mitään pahaa ole silloin, kun on tarkoituskin harjoitella jotain asiaa ja tarkistaa tietojen ja käsitysten oikeellisuutta. Kuitenkin sama asetelma eksyy helposti niihinkin tilanteisiin, joissa on tarkoitus ajatella ääneen ja tutkia jotakin ilmiötä yhdessä ajattelemalla. Eikö silloin ole vähän ongelmallista, jos yksi keskustelun osapuoli ensitöikseen arvostelee kaikkien muiden kommentit? 

Varmasti sen voi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät kommentin hyväntahtoisuutena, arvostuksena ja kutsuna keskusteluun. Kaikki tietävät silloin, että tämä hyvähyväpuhe kuuluu opettajan rooliin; he poimivat siitä tunneviestin ja jatkavat sen varassa keskustelua. Missä tahansa keskustelussa on ihan sopivaa joskus sanoa, että hyvä ajatus. Voi se opettajaltakin olla todella luonteva reaktio siihen, mitä joku toinen sanoo, jos toisen ajatus tosiaan tuntuu innostavalta ja arvokkaalta. Ehkä tässä ei ole mitään erityistä ongelmaa monissakaan tilanteissa.

Mutta jókin siinä mietityttää…

• Toistuuko sama reaktio liian usein niin, että se melkein menettää sisältönsä?
• Onko tämä tosiaan reaktio, joka parhaiten helpottaa keskustelun jatkamista?
• Voiko tällainen kommentti jossain tilanteessa tuntua jopa vähän alentavalta; ikäänkuin opettaja ei olettaisi opiskelijalla olevan mielekkäitä ajatuksia, kun jokainen vähän sinnepäin sanottu ajatus pitää vahvistaa palkkiolla?  Onko opiskelijoita, jotka eivät halua ilmaista ajatuksiaan ja lähteä tällaiseen peliin?

En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta niissä on mielestäni tarpeeksi syytä pohtia vaihtoehtoja. Mitä muuta voisin sanoa? Miten muuten voisin reagoida? Tutkin seuraavassa muutamia vaihtoehtoja.

Kiitos

Kiitos. Kiitos ajatuksesta.

Joskus sanon ”hyvä”, kun oikeastaan tarkoitan kiitos. Tarkoitan: Kiitos, kun vastasit. Kiitos, että jaoit ajatuksesi. Kiitos, että autoit meitä eteenpäin tässä. Kiitos, olen iloinen siitä, että sain kuulla sen, mitä juuri kerroit. Jos sanon ”kiitos”, asetan itseni ja opiskelijan aikailla erilaiseen asetelmaan, kuin silloin, jos sanon ”hyvä”. Se kuulostaa melkein samalta, mutta kiitos jättää opettajan arvioivan roolin vähemmälle. Minusta se kuulostaa arvostavalle ja tasaveroiselle. Jos sanon ”kiitos”, kerron samalla, että opiskelija voi antaa minulle / meille ryhmänä jotakin arvokasta ja että minä opettajana tunnistan ja tunnustan sen.

En ole tarpeeksi usein kiittänyt opiskelijoita. Ehkä olen joskus kiittänyt jonkin virheen tekemisestä tai rohkeutta vaativasta kysymyksestä. Palautteesta olen myös kiittänyt. Oletan, että kiittäminen on erityisen tarkkaa siitä, että se on varmasti aitoa ja tilanteeseen sopivaa. Pelkään, että hokeva kiittäminen toimii vielä huonommin kuin hyvähyväpuhe. Sopivassa kohdassa tämä voi kuitenkin olla hyvä vaihtoehto ja aion kyllä kokeilla sitä käytännössä vähän useammin.

Kerro

Kerro lisää. Mistä tämä tuli mieleesi? Olisiko tästä jotakin esimerkkiä? Mitä ajattelit, että tästä seuraa?

Creating Cultures of Thinking -kurssilla, jolle osallistun,  ehdotettiin, että opiskelijan kommenttiin tulisi reagoida kysymällä ainakin yksi lisäkysymys. Kurssilla ehdotettiin esimerkiksi englanninkielistä kysymystä ”What makes you say that?” Se näytti ainakin joissakin videoiduissa tilanteissa toimivan hyvin luokan kanssa. Mielestäni se ei oikein luontevasti käänny suomeksi, joten joudun kyllä miettimään jatkokysymyksen kommenttiin sopivaksi tilannekohtaisesti.

Vastakysymys kertoo, että opettaja haluaa tietää lisää ja että ajatus on laajentamisen arvoinen. Itselläni on paljon oppimista siinä, millaisin kysymyksin keskustelua voi jatkaa ja laajentaa. Oletan, että aika paljon opiskelijoiden osaamista ja ajatuksia jää tunneillani sanoittamatta, koska en osaa luoda niille tarpeeksi tilaa erilaisissa keskusteluissa. Helposti voi käydä niin, että opettaja on niin tottunut puhumaan, että hän itse täyttää tyhjän tilan, jatkokehittelee ja täydentää puuttuvat ajatukset — vaikka opiskelijat itsekin voisivat sen tehdä.

Opiskelija tosin voi tulkita jatkokysymyksen omalla tavallaan, esimerkiksi opettajan yritykseksi selvittää, miksi opiskelija ajatteleen kummallisesti. Opiskelija voi olla varautunut sanomaan juuri sen, mitä sanoo, eikä mitään enempää. Jatkokysymys voi lukkiuttaa tai vaivaannuttaa. Opettaja lukee lennossa tilannetta ja valitsee, eteneekö vetäytymisen sallivasti vai yrittääkö houkutella opiskelijaa eteenpäin.

Muut

Mitä ajatuksia tämä teissä muissa herättää? Mitä mieltä muut olette tästä? Miten kommentoisitte N:n esittämää näkökulmaa? Koetteko asian samoin vai eri tavalla? Miten N:n esittämää näkökulmaa voisi vielä täydentää?

Yritän opetella antamaan enemmän tilaa opiskelijoille. Ei minun tarvitse kommentoida kaikkea. Entä, jos kuuntelen seuraavaksi muita ja yritän johdattaa keskustelua opiskelijoiden väliseksi? Entä, jos pyydän opiskelijoita kertomaan, mikä esityksessä oli hyvää, sen sijaan, että itse etsin jotain sanottavaa? Entä, jos pidän sen muutaman sekunnin tauon ennen reagointia niin, että joku muu saa aikaa miettiä sanottavaansa?

Ajatus

Minulle tulee tästä mieleen…  Onko tämä sama asia, josta sinä äsken puhuit?

Yksi aika mielekäs tapa reagoida on yksinkertaisesti lähteä mukaan keskusteluun. Voin kertoa, mitä ajatuksia sanottu minussa herättää ja kysyä, mitä opiskelija puolestaan ajattelee. Luonnollisissa keskusteluissa reagoisin näin, joten miksi en myös luokassa?

Havainto

Kun N on nyt tuonut esille, että… Voimme ymmärtää paremmin…

Tässä esityksessä on käytetty jäsennystä, joka osoittaa, että opiskelijat ovat osanneet…

Tämä auttaa meitä muistamaan…  Minusta on tärkeää, että … näkökulma ei unohtunut keskustelussamme…

Se, mitä te ajattelitte on arvokasta, koska… Nyt rajaamme ja tarkennamme aihetta tutkimusten avulla…

Kokoan yhteen. Osoitan arvon arvostelematta. Osoitan, miten sanottu rikastuttaa asian ymmärtämistä. Osoitan, mitä taitoja vastaaja(t) ovat käyttäneet ajattelussaan. Osoitan, mitä merkitystä esitetyillä näkökulmilla on laajemman kokonaisuuden kannalta. Osoitan, miten esitetyt havainnot kytkeytyvät ja vertautuvat tieteenalan teorioihin ja tutkimuksiin.

Keskustelulle on ollut syy. Se kytkeytyy ja johtaa johonkin. En tarvitse sanoa hyvähyvä, jos voi konkreettisemmin osoittaa ajatusten arvon. On parempi sanoa miksi hyvää, miksi arvokasta. 

Erimielisyys

Olen eri mieltä.

Opettajat kokevat joskus vaivaannuttavana viestiä opiskelijoille edes sitä, että vastaus on väärin. Oma ruotsinopettajani katsoi vain kattoon ja siirtyi seuraavaan sen sijaan, että olisi rehdisti todennut, että ei näin.  Vielä vaikeampi on tilanne, jossa opiskelija jakaa ajatuksiaan ja tekee ajatusvirheitä tai jättää jotain aivan olennaista huomiotta. Miten sellaisessa tilanteessa voin osoittaa arvostusta opiskelijaa ja hänen ajatteluaan kohtaan?

Yksi mahdollisuus on olettaa, että opiskelija kestää sen, että opettaja on eri mieltä. Jos ajatusten kehitteleminen ja kokeileminen on arvokasta; jos virheet eivät ole vaarallisia, eikä erehtyminen häpeällistä, miksi opettajan pitäisi suojella opiskelijaa kohtaamasta mahdollista ajatteluvirhettään tai oman ajattelunsa puutteita? Eikö itseasiassa ole arvostuksen merkki, että asettuu toisen kanssa keskusteluun siitä, mistä olemme eri mieltä?

Joskus tietysti pitää vaan todeta, että ei se vaan ole niin.

Aika usein on kuitenkin parempi todeta, että olen eri mieltä. Sen voi perustella, Se jättää avoimeksi myös sen mahdollisuuden, että olen eri mieltä, koska en ole vielä kokonaan kuullut ja ymmärtänyt toisen esittämää näkökulma. Toiselle jää tilaa vielä perustella omaa näkökantaansa. Eri mieltä oleminen on kutsu omien ajatusten arvioimiseen ja muuttamiseen.

Ei mitään

 

Tarvitseeko opettajan aina sanoa jotakin? Tarvitseeko aina hyväksyä ja vahvistaa? Voisiko olla niin, että en sano mitään, koska minun perusoletukseni ja lähtökohtani on, että opiskelijoiden ajatukset ovat arvokkaita, fiksuja ja hyviä. Tarvitseeko sitä joka kerta todeta erikseen, jos tämä perusoletus välittyy kaikesta muusta, mitä teen? Voiko keskustelu vain jatkua, otetaan seuraava puheenvuoro, rakennetaan kokonaisuutta. Minun arviointiani ei tarvita jokaisen väliin. Me olemme tässä fiksuja, arvostettuja ihmisiä ja teemme yhdessä työtä. Kannustan ja rohkaisen, mutta on myös niitä hetkiä, jolloin keskitytään siihen työhön. Joskus minusta on todella mukava kuulla, että jokin ajatukseni on toisen mielestä arvokas, mutta on myös tilanteita, joissa riittää se, että yhteinen juttu etenee ja siinä näkee ajatustensa jäljen. Ehkä opiskelussakin voi kokea jotain tämänkaltaista?

Toivon, että saan vielä monella oppitunnilla aihetta sanoa: ”Hyvä ajatus!”  Ja toivon, että minulla on laaja sanavarasto ja monta tapaa sanoa se.

Ps. Kiitos Vihdin lukion viisaille kollegoille havainnoista ja keskusteluista tämän tekstin taustalla.

Tavoitteita, tavoitteita! Ja itsearviointi alkaa nyt!

Kuinka tärkeää opiskelussa on asettaa tavoitteita ja arvioida edistymistä?

Voiko tällaista edes kysyä? Tietysti se on tärkeää. Ihan oppimisen perusasioita. Että haluat mennä jonnekin. Ja tajuat, oletko edennyt oikeaan suuntaan. 

Miksi minä edes mietin tällaista?

Opetussuunnitelma on täynnä tavoitteita. Opettajan mieli on täynnä tavoitteita.

Opiskelijoillakin on tavoitteita. Osa niistä on linjassa opsin ja opettajan kanssa, osa on ihan omia, ikätyypillisiä tai henkilökohtaisia.

Opetussuunnitelman ja opettajan tavoitteet koskevat oppilasta/opiskelijaa. Opettajan tavoitteena on auttaa opiskelijaa saavuttamaan opetussuunnitelmassa määritettyjä tavoitteita.

Tämä asetelma tekee opiskelijasta toiminnan kohteen. Häneen yritetään vaikuttaa. Hänen elämäänsä varten on ulkoapäin asetettu valtava määrä (hyvää tarkoittavia) tavoitteita. Tämä on sosiaalistamisen peruslähtökohta, eikä siitä oikein ole pois pääsemistä.

Opiskelijan näkeminen kasvatuksen tai opetuksen kohteena tuntuu epämukavalta, kun samalla korostetaan oppijan omaa aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta. Näitä ominaisuuksia myös halutaan kehittää oppijoissa. Se on kirjoitettu opetussuunnitelmaan, siihen samaan, joka määrittelee oppijalle sen valtavan määrään ulkoa annettuja tavoitteita.

Voisiko ristiriitaa jotenkin helpottaa?

Entä, jos tehtäisiinkin niin, että opiskelijat itse asettaisivat itselleen tavoitteita:

• ”Mitä haluat oppia tällä kurssilla?”
• ”Mitä arvosanaa tavoittelet?”
• ”Mitkä näistä kymmenestä tavoitteesta valitset itsellesi tällä kertaa tärkeimmiksi?”

Sehän olisi kätevää! Edettäisiin opsin hengessä. Opiskelija ei olisi kohde, vaan aktiivinen toimija, joka valitsee tavoitteita ja etenee tietoisesti niitä kohti. Opiskelija voisi myös aika ajoin palata tavoitteisiin ja arvioida omaa edistymistään. Näin hän tulisi vielä tietoisemmaksi omasta oppimisestaan ja etenemisestään. Edistyessään hän asettaisi itselleen lisää tavoitteita ja haastaisi itseään kehittymään.

Näihän se kuuluu tehdä. Näin pitää tehdä! Tämän on opetussuunnitelman hengen mukaista!

Helposti käy niin, että on yksi hyvä ajatus. Siitä puhutaan ja sitä harjoitellaan ymmärtämään ja sitä sovelletaan kaikkiin tilanteisiin. Ja siksi minä nyt istun tässä ajattelemassa tätä asiaa ja kysymässä itseltäni: mihin tilanteisiin tällainen tavoitteiden asettaminen ja etenemisen arviointi sopivat ja mihin ne kenties eivät niin hyvin sovi? 

Alan leikkiä ajatuksella.

Sanotaan vaikka, että olen menossa tanssitunnille. Laji on uusi ja olen ihan aloittelija. Opettajalla on sellainen ajatus, että askelten lisäksi hän toivoo opetuksella olevan vaikutusta siihen, että osallistujat kokevat liikunnan iloa ja tulevat sinuiksi oman kroppansa kanssa.

Opettaja uskoo tavoitteiden asettamiseen ja itsearvointiin.

Puolet ensimmäisestä tanssitunnista käytetään itsearviointikaavakkeen täyttämiseen. Itsearvioinnin jälkeen asetetaan henkilökohtaisia tavoitteita. Tavoitteita pitäisi sitten pitää mielessä seuraavilla kerroilla, koska puolessa välissä tehdään uusi itsearviointi ja katsotaan, mihin asti on edetty.

Auttaisiko tällainen toimintatapa minua löytämään liikunnan ilon ja hyväksyvän suhteen omaan kroppaan? Entä jos kävisikin niin, että masentuisin jo ensimmäisessä itsearvioinnissa? Entä jos tulisin kiusallisen tietoiseksi siitä, että minulla on heikot perustaidot ja asenneongelmia? Entä jos miettisin näitä seuraavilla tunneilla ja huolestuisin niistä hetkistä, kun en koe liikunnan iloa tai kun soimaan itseäni huonoudestani rytmin seotessa? Yritä nyt iloita liikunnasta, hoputtaisin itseäni. Tavoite jää tällä menolla saavuttamatta!

Auttaisivatko tavoitteet minua vai olisiko kuitenkin parempi, että heittäytyisin hommaan mukaan ja huomaamattani tempautuisin tilanteisiin, joissa pikkuisen onnistun, pikkuisen nautin ja pikkuisen hyväksyn itseäni paremmin?

Voin kyllä kuvitella sellaisen tilanteen tanssitunnilla, jossa tietoisesta tavoitteen asettamisesta olisi hyötyä. Joskus olin aerobicissa, ihan monta kertaa peräkkäin. No en sitten lopultakaan koskaan oppinut sitä pitkää liikesarjaa. Tein se joka kerta ihan vaan ohjeiden mukaan, enkä ikipäivänä olisi osannut toistaa sitä muistinvaraisesti.

En siis koskaan tietoisesti asettanut tavoitetta oppia kyseistä sarjaa. Tein perässä. En arvioinut edistymistäni. En ollut aktiivinen. Keskityin tilanteessa selviytymiseen. Jos olisi miettinyt tavoitteen ja seurannut edistymistä, olisin taatusti oppinut paremmin.

Siis tottakai tarvitaan tavoitteita! Mutta mitä muuta tarvitaan?  Mikä ero näillä kahdella tilanteella on?

En minä ihan tiedä. Ei ole mitään selkeää rajaa tässä.

Pallo halutaan maaliin. Joku suunta pitää olla. Silti tavoitteiden nimeämiseen, valitsemiseen ja niiden saavuttamisen itsearviointiin tuntuisi liittyvän joitain kysymisenarvioisia kysymyksiä:

• Mitä oikeasti tapahtuu, kun opiskelijalle annetaan tehtäväksi asettaa tavoitteita?

Onko tavoitteen asettaminen ihan ulkokohtaista vai auttaako se oikeasti suuntaamaan oppimista? Voiko opiskelija asettaa aidosti omakohtaisia tavoitteita, vai pitääkö hänen kuitenkin asettaa sellaisia tavoitteita, jotka ovat opettajan tavoitteiden ja opsin hengen mukaisia? Ovatko ope ja ops niin hyvin kehityksen kantapäillä, että opiskelijat kyllä ihan aidosti ja sisäsyntyisesti tavoittelevat näitä tärkeitä taitoja, niin että edellinen kysymys jää turhaksi?

Olen ollut nuoren kanssa itsearviointikeskustelussa niin, ettei nuori keskusteluun mennessään edes muista, minkä tavoitteen on itselleen rastinut muutamia kuukausia aikaisemmin. Toisessa keskustelussa kävi ilmi, että kolmasluokkalaisen ajatus siitä, mitä tavoite suunnittelen opiskeluani tarkoittaa, oli aikalailla erilainen, kuin opettajan tai vanhemman.

• Auttaako tavoitteen asettaminen, tiedostaminen ja sen itsearvioiminen ihan varmasti kehittymistä ja oppimista? Millaisissa asioissa auttaa ja millaisissa ei?

Minulle on syntynyt vaikutelma, että lähes kaikki olettavat, että tavoitteen asettaminen auttaa, mutta kukaan ei siteeraa tutkimuksia, joissa kerrotaan siitä, miten tehokasta tämä tosiasiassa on (ja miten se pitäisi toteuttaa, jotta se olisi tehokasta).

Pitäisikö opiskelijan oikeasti pohtia ennen jokaisen kurssin alkamista, mitä ja miten hyvin hän haluaa kurssilla oppia? Edistyisivätkö ajattelutaitojen ja oppimisen taitojen kaltaiset asiat tehokkaammin, jos niiden suhteen asetettaisiin tavoitteita ja tehtäisiin itsearviointia?

Kaikki tietävät, mitä uudenvuodenlupausten kanssa käy. 

No, ei kai niistä tavoitteista haittaakaan ole. Paitsi ehkä, jos tulee vaan tietoisemmaksi siitä, mihin ei pysty.  Tai jos fiksu ihminen lähinnä turhautuu ja oppii pelaamaan tavoitteenasettamis-itsearviointipeliä. Tai jos annetut tavoitteet sivuuttavat syvemmän, sisäisen motivaation.

En minä ole tavoitteellisuutta vastaan. Jonkinlainen tavoitteellisuus tuntuu minustakin ihan olennaiselta osalta ihmisenä olemista ja oppimista. En vain tiedä uskonko siihen, että tavoitteiden asettamiseen ja niissä etenemisen seuraamisen pitäisi panostaa koulutuksessa laajalla rintamalla. Ainakin rinnalla olisi hyvä säilyttää ja ravita muitakin lähestymistapoja. Vaikka tällaisia:

• Avoimuus

Voi löytyä kaikenlaista, kun vain lähtee vaeltelemaan vieraan kaupungin kaduille ilman erityistä päämäärää tai kun vaan lueskelee juttuja, jotka sattuvat kiinnostamaan. Kyllä minulle kelpaa, jos opiskelija tulee kurssille tällaisella avoimella asenteella: katsotaan, mitä tulee; katsotaan, mitä tällä kertaa voin oppia; katsotaan, mikä lähtee avautumaan…

Kysyn välillä opiskelijoilta heidän tavoitteistaan ja odotuksistaan psykologian ensimmäisellä kurssilla. Uusi oppiaine. Uusi opettaja. Usein ylipäätään ensimmäinen jakso lukiossa. Eikö sellaisessa tilanteessa ole itseasiassa ihan viisautta olla asettamatta tarkkoja tavoitteita? Jos suunta on selvillä (oppimiseen, kehittymiseen, ajattelemiseen…), riittää, että on avoin.

”Mitähän minä opin tästä…?” on mielestäni ihan yhtä hyvä lähtökohta, kuin  ”Juuri tämän haluan oppia…” 

• Tekeminen

Psykan tunnilla käsitellään tarkkaavaisuutta. Tehdään pieniä demoja, tutkitaan ajattelemalla, opitaan uusia käsitteitä ja sovelletaan niitä juuri tehtyihin havaintoihin, yritetään selittää tuttuja ilmiöitä. Lopuksi kirjoitetaan, mitkä olivat oppitunnin tärkeimmät ajatukset ja oivallukset.

Oppitunti käsittelee tarkkaavaisuutta, mutta sen tavoite on opiskelijoiden psykologisen ajattelun kehittyminen.

Opiskelijoilla ei ole teetetty tietoisia ajattelun kehitykseen liittyviä tavoitteita. He eivät välttämättä lainkaan ajattele ajattelemista. He eivät tee ohjatusti itsearviointia. He ajattelevat tarkkaavaisuutta, keskittymistä, monen asian tekemistä yhtä aikaa, aivojen rakenteita, tarkkaavaisuuden eri puolia.

Oletan silti, että opiskelijat oppivat tällaisen toiminnan jatkuessa myös ajattelemaan taitavammin.

Monet asiat opitaan toimintaan osallistumalla ja tunnistetaan ehkä vasta jälkeenpäin.

• Vastaanottaminen

”Miten voi oppia ymmärtämään klassista musiikkia?” joku kysyi. Kokenut musiikkimies vastasi: ”Mennään konserttiin. Annetaan vaikuttaa.” 

Tietenkään pelkkä oppitunnilla oleileminen ei johda oppimiseen. On ihan hyvät syyt korostaa opiskelijan omaa aktiivisuutta oppimisessa.

Oppimisessa on kuitenkin tämäkin puoli: olla vaikutuksen alaisena; ottaa vastaan; muuttua muutosta tavoittelematta siksi, että on tiettyjen ihmisten seurassa tai osana tiettyjä kokemuksia; olla vastaanottamassa, näkemässä, aistimassa jotakin merkityksellistä; altistettuna ja alttiina.

Lukea hyvää kirjaa ilman erityisiä tavoitteita. Kuunnella keskustelua tai ihmetellä, kun opettaja eksyy ajattelemaan ääneen. Olla mukana projektissa. Käydä taidenäyttelyssä, tehdä taidenäyttelyä. Olla osa luokan ilmapiiriä. Olla opettajan hyväksyvän ja rohkaisevan katseen alla. Olla osa sellaisen koulun kulttuuria, jossa arvostetaan ajattelemista, ymmärtämistä, vuorovaikutusta…

Vastaanottaminen on jotenkin vaikea sana. Ikäänkuin siihen liittyisi alistumista tai vähintään jonkilaista taantumista, lapsenomaisuutta. Ikäänkuin vastaanottaminen se olisi vain ikävää, laiskaa passiivisuutta (vaikka konsertista nauttimiseen tätä ajatusta ei liitetä!)…  Yhtä hyvin vastaanottaminen voi olla tarkkaavaisuutta, vuorovaikutusta, hoivatuksi ja kannetuksi tulemista, virittymistä, herkkyyttä ja levollisuutta.

Bereiter (2002, s, 322) sanoo näin: In all kinds of inquiry, there needs to be a balance between active pursuit and passive reception.  Tasapaino pyrkimisen ja vastaanottamisen välillä. Kelpaa minulle, opetuksessa ja elämässä.

***

Tunnusta lopuksi, että opiskelijani eivät aseta ajattelutaitohin liittyviä omaehtoisia tavoitteita minun ohjauksessani. He kyllä tietävät, minne ollaan menossa ja mikä on tärkeää. Tämä on ajatteluharjoitus. Osaaminen on tiedon varassa ajattelemista. Tähdätään ymmärtämiseen.  Näitä minä hoen. Ja luen uutta. Ja ajattelen ääneen. Mutta en sano, että aseta itsellesi tavoitteita ja arvioipa nyt itseäsi ajattelijana. Asetan opetussuunnitelman perusteella heitä varten tavoitteen. He ovat pedagogiikkani kohteina.

Palautteessa he sanoittavat sen näin: ”psykologian opiskelussa parasta on se, kuinka opiskelijat laitetaan väkisin käyttämään omia aivojaan ja ajattelemaan itse!”

Se kuulostaa kiitokselta.

 

 

Mihin opettajaa tarvitaan?

Päädyin eilen luokan eteen ihmettelemään, että mitähän minä tässä nyt olen tekemässä. 

Tarkemmin ottaen päätin kysyä opiskelijoilta, mihin he kokevat tarvitsevansa opettajaa. Tieto kun löytyy kirjoista ja kursseja voi suorittaa itsenäisesti. He kuitenkin tulevat tunneille ja  tämä ryhmä valitsi sitä kysyessäni mieluummin opettajajohtoisen kuin itsenäisen työskentelyn. (Myös itsenäinen työskentely sai ääniä, mutta vähemmän.)

Tiedän, että jotkut opiskelijat eivät koe saavansa oppitunneista kovin paljon irti ja itsekin olin joskus lukiolaisena usein turhautunut etenkin reaaliaineiden tunneilla. Oli olo, että lukemalla itse etenisi nopeammin. Kaikki eivät kuitenkaan koe näin, ainakaan kaikilla oppitunneilla. Mitä hyötyä opettajasta siis on?

Toteutin kyselyn lapuille kirjoitettuna tehtävänä heti tunnin alkuun. Selitin alussa, että kysymys on nyt nimenomaan minun työni (ja opiskeluni) tukemisesta, eikä oppimistehtävästä. Minulle opiskelijoiden tarkkanäköiset vastaukset kertoivat kuitenkin myös siitä, mitä olemme tavoittelemassa, eli kyvystä eritellä psykologisia ilmöitä, kuten nyt vaikka omaa oppimista ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Pyysin opiskelijoita pohtimaan nimenomaan reaaliaineiden oppimista.

Kokosin vastaukset itselleni ja tiivistin niissä esitettyjä näkökulmia seuraavasti:

Ymmärrettäväksi tekeminen, asioiden selittäminen ja esimerkkien antaminen toistuivat vastauksissa. Joku kirjoitti, että opettaja ”avaa oppikirjan elottoman tekstin ja tekee siitä helpommin ymmärrettävän”.  Monet myös kokivat, että heille kuunnellessa oppiminen on paljon helpompaa kuin lukiessa. Opettajan antamia tehtäviä ja myös esimerkiksi mallia siitä, minkä suuntaisesti asioita on hyvä lähestyä ja pohtia, arvostettiin. 

Minulle tuli kyselystä hyvä mieli. Tältä oma työ opiskelijoiden silmissä näyttää, tätä he toivovat ja arvostavat. Vaikka opettajana minulla on laajempia ja pitkäjänteisempiäkin tavoitteita opiskelijoideni suhteen, tuntuvat opiskelijoiden havainnot juurruttavilta ja yllättävän monipuolisilta. Ensivaikutelmani oli, että opiskelijat näkevät opettajan pelkästään Suurena Selittäjänä, mutta tarkemmin katsoen näin ei ollut.

Tästä on hyvä jatkaa.

(Aiempi opettajanääninen pohdintani melkein samasta aiheesta löytyy täältä.)

 

Ope tekee dioja ja puhuu luokalle

Eräs keskustelija kommentoi Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus -palstalla Timo Järvilehdon kirjoitusta Oppiminen ja sivistys näin: ”Olipa hyvä kirjoitus:  Yhä edelleen monet opettajat tuumivat, että nimenomaan tiedon siirtäminen on heidän päätehtävänsä, ja sitä tehostetaan tekemällä erilaisia tiivistelmiä, kalvoja ja dioja, jotka on poimittu helpottamaan oppimateriaalin (opettajan mielestä) olennaisen sisällön välittämistä oppijoille oppituntien aikana.”

En tee opiskelijoilleni tiivistelmiä enkä kalvoja.

Teen dioja! Ja puhun luokalle, ihan kaikille kerralla, yhtäaikaisesti!

En edusta käsitystä, jonka mukaan oppiminen on tiedon siirtämistä. Olen ihan samaa mieltä siitä, mistä kaikki opettamisesta vakavissaan kirjoittavat tuntuvat olevan samaa mieltä: opettaminen on vuorovaikutusta, opettaminen oppimisen mahdollistamista ja oppimistilanteiden organisointia, opiskelijan aktiivinen osallisuus on ratkaisevan tärkeää, tiedon tulee kytkeytyä opiskelijan omaan ajatteluun ja elämismaailmaan. (Järvilehto kuvaa näistä käsityksistä tekstissään useita ja hyvin.)

Tästä huolimatta teen dioja ja puhun ryhmille ns. opettajajohtoisesti.

En vain joskus, vaan usein.

Koko urani ajan olen kuullut sanottavan, että tässä on jokin ongelma.

Olen samaa mieltä, siinä on jokin ongelma, mutta se ei järkytä minua enää kovin paljon, koska olen tullut siihen käsitykseen, että jokaisessa oppimisen organisoimisen tavassa on jokin ongelma.

Eli hyvä niin. Sen kanssa voin elää. (Vaikka kyllä se välin harmittaa…)

Mutta. Minusta vaikuttaa siltä, että monien mielestä tämä on THE PROBLEM eli se ongelma, johon kiteytyy se olennaisin, mikä koulussa on vialla ja josta nimenomaan tulisi päästä eroon:

Opettajajohtoinen opettaja, liitutauluineen, kalvoineen, dioineen, mikä nyt milloinkin. Kuvittelemassa, että opettaminen on tiedon siirtämistä. Kuvittelemassa, että kun hän vaan opettaa, niin joku oppii. Ja ihan sokea sille, mitä opiskelijoiden mielessä tapahtuu.

Olen kiinnostunut opetuksen kehittämisestä ja uusista (tai uusvanhoista) tavoista järjestää oppimistilannetta. Tarvitaan vaihtelua ja vaihtoehtoja ja muitakin ratkaisuja kuin diat ja opettajan puhe. Mutta ovatko diat ja opettajan puhe se olennainen ongelma?

Miksi en lopeta puhumista?
Miksi värkkään edelleen diasarjoja?

Olenko pelkästään niin tottunut näihin tapoihin, joilla itsekin olen oppinut (ja ollut oppimatta) oman koulu-urani aikana? Olen tosiaan tuhlannut tällä menetelmällä pidetyillä oppitunneilla älyttömät määrät nuoruuteni tunteja oppimatta kovinkaan paljon. Olen myöskin saanut tällä menetelmällä pidetyistä tunneista ja luennoista näkemystä, oivalluksia, identiteettini rakennuspuita ja huikean mahdollisuuden olla läsnä ajattelijan ajatellessa ääneen.

Kaiken voi tehdä hyvin tai huonosti. (Ja joskus opettaja saapuu jo ennen kuin oppilas on valmis.)

Värkkäänkö diasarjoja ja pajatan puhetta, koska en vain osaa muuta?

En kai? Vai ehkä sittenkin? On monta tilannetta, jossa en tiedä parempaakaan tapaa päästä samaan lopputulokseen. Opetanko näin siis lähinnä ammattitaidottomuuttani?

Siltä se usein kuulostaa.

Voisin luopua dioista ja puhumista, kun vaan keksisin sen toisen tavan, joka toimisi ratkaisevasti paremmin minun aineessani, juuri näiden sisältöjen kohdalla.

Reaaliaineet edellyttävät tiedon esittämistä

Opetan psykologiaa lukiossa. Tavoitteena on opiskelijan psykologisen ajattelun kehittyminen psykologisen tiedon varassa ja sen suhteen. Jotenkin opiskelijan on siis päästävä yhteyteen psykologian tutkimusten, teorioiden ja muun tiedon kanssa. Siihen tarvitaan ymmärtääkseni lähes aina lukemista ja kuuntelemista jossain muodossa.

Opettaja voi reaaliaineessa päättää lopettaa ”tiedon siirtämisen” ja siirtyä opetukseen, joka perustuu siihen, että opiskelijat lukevat tekstejä tai kuuntelevat luentoja tai muita esityksiä – yleensä tehdäkseen niiden avulla erilaisia oppimistehtäviä. Koska itse sekä puhun että kirjoitan, en näe miten olisi ratkaisevasti parempaa pedagogiikkaa välittää ajatuksia tekstin välityksellä kuin puhumalla niitä luokan edessä. Suurin ero tuntuu olevan se, että kirjoittamisesta ei samoissa määrin moitita (mitä nyt oppikirjan kirjoittamisesta vähäsen).

Kirjoittaminen tai puheen videoiminen tekevät tiedon esittämisestä salonkikelpoista. Yksisuuntaisuus tai muut opettaja opettaa -asetelmaan liittyvät ongelmat eivät näissä muodoissa olekaan enää ongelmia. Ne ovat hienoja, koska opiskelija voi käynnistää ja pysäyttää videon silloin, kun haluaa. Se on interaktiivista. Ja digitaalista.

Sen sijaan se, että opiskelija on läsnä ollen vuorovaikutuksessa opettajan elävän ja ajattelevan persoonana kanssa, on merkityksellistä vain, jos se ei tapahdu opettajajohtoisesti eli suuressa ryhmässä. Opettaja on vaikuttava vain yksilöntahtisesti annosteltuna.

On tietysti totta, että opettajaa ei voi pistää pauselle, eikä kelata tylsien kohtien ylitse. Joku opiskelija voi olla pahasti epätahdissa opettajan etenemisen kanssa tai kaivata mahdollisuutta kerrata kuulemaansa. Opettajan puheeseen perustuvassa opetuksessa on jokin ongelma. Se ei sovi kaikille, kaikkeen, kaiken aikaa. Mutta mikä sopii? 

Mitä tästä seuraa?

Tieto on reaaliaineissa väistämättä jotenkin esitettävä opiskelijalle – tekstinä, puheena, demonstraationa, videona, animaationa – jotenkin! Opiskelija ei voi päätellä tai muuten konstruoida psykologiatieteen traditiota omassa mielessään tai vertaisryhmissä.

Tämä ei tarkoita sitä, että pelkkä tiedon esittäminen olisi opettamista tai pelkkä lukeminen tai kuunteleminen oppimista.

Kukaan ei kai ajattele, että vain oleilemalla tilassa, jossa joku puhuu, tapahtuisi merkittävää oppimista. Oppiminen edellyttää aktiiviseen suhteeseen asettumista sen sisällön kanssa, josta puhutaan tai jota teksti käsittelee. Tämä aktiivisen suhteen rakentaminen ja tukeminen on opettajan keskeinen tehtävä.

Lukiessa tai videota katsellessa aktiivinen suhde tarkoittaa esimerkiksi oppimisen rytmin säätelemistä. Teksti tai TED-puhuja ei reagoi lukijaan, mutta se antaa teoriassa hyvin tilaa lukijan ja kuulijan omille ajatteluprosesseille, tauoille, kertaamiselle. Passiivista oppijaa video ei kuitenkaan opeta yhtään paremmin kuin opettajan puheet. Myöskään pitkien tekstien lukeminen ei ole muodissa kaikkien opiskelijoiden keskuudessa. Google vastaa kyllä kysymyksiin, mutta juuri itselle sopivien tietolähteiden löytäminen ei ole helppoa.

Mitä yritän sanoa? Ehkä sen, että reaaliaineissa ei ole yhtään ongelmatonta tapaa asettaa tietoa opiskelijoiden saataville (ajattelemista varten). Osa opettajan puheeseen liittyvistä ongelmista liittyy kaikkeen reaaliaineiden tietoon: tiedon saaminen omaksi vaatii aina opiskelijan omaa aktiivisuutta.

Miksi opettajan puhe on erityistä?

Joskus pyydän opiskelijoitani etsimään tietoa itse, katsomaan videoita ja lukemaan tekstejä. Voisin varmasti tehdä niin nykyistä useammin.

Kuitenkin koen tarpeelliseksi puhua luokassa myös itse.

Opettajapuheen puolustaminen tuntuu nykyisin lähes kerettiläiseltä. Sille ei ole paljoa tukea, eikä missään valmiita argumentteja. Silti olen jo jonkin aikaa esittänyt itselleni tätä kysymystä: millä minä oikeutan sen, että puhun luokassa itse?

• Minulla on asiantuntemusta. Minulla on oppilaantuntemusta. 
• Minä olen läsnä ja pystyn reagoimaan juuri tähän ryhmään, näihin ihmisiin. Minä voin ottaa kuulijat huomioon. 
• Minä havainnollistan enemmän kuin mikään teksti. Minä vastaan kysymyksiin. Minä kohdennan juuri tälle ikäluokalle, tälle paikkakunnalle, näille opiskelijoille. 
• Minä olen elävä ihminen, jolla on oma persoonallinen värinsä ja oma tarinansa, johon opiskelija muodostaa omanlaisensa suhteen. Se suhde näkyy sävynä oppikirjan sivuilla myös silloin, kun opiskelija opiskelee itsenäisesti. 
• Minulla on jokin näkemys, jotain näkökulmaa oppimiseen ja opettamaani sisältöön ja se on jotain sellaista, joka ei välity vain tekstinä, vaan elettynä ja jaettuna.  

Joskus mietin, että ehkä puhumiselle ei ole oikeutusta. Ehkä jokin muu tapa toimia tosiaan olisi parempi, mutta minä en vain tiedä sitä. Ja sitten muistan joitakin maagisia hetkiä, sellaisia, joissa kaikki olivat mukana ja joista jokainen lähti pois avarampana kuin ennen. Ei niitä ole paljon, mutta niitä on. Ja muistan, miten yksin opiskelijat helposti jäävät pelkkien tekstien ääreellä. Muistan kiitokset selittämisestä ja esimerkeistä. Ja muistan, ettei puhuminen ole olennaista, eivätkä diat, vaan se kokonaisuus, josta oppiminen muodostuu opiskelijan mielessä  – ja jossa opettajan puheella sopivasti rakennettuna voi ja saa olla oma paikkansa. 

Oikea lääke, oikeaan aikaan

Minusta opettaja saa puhua luokassa ja luokalle, kaikille yhtä aikaa. Silti kritiikissä, joka kohdistuu luokassa pajattavaan opettajaan on varmasti myös jotain perusteltua.

Kaiken voi tehdä hyvin tai tehdä huonosti.

On hyvä kysyä: mitä minä oikeasti pystyn tekemään hyvin? Ja on syytä laajentaa aluetta, jos se on vain yksi asia tai menetelmä

Koska kaikessa on jokin ongelma, on syytä välillä vaihdella niitä hyviä ja niitä hankalia, mitä oma opetus tuo mukanaan.

On hyvä katsoa oppimista isona kokonaisuutena. Mitkä ovat ne tärkeimmät tavoitteet? Ja mitkä ovat ne välineet, joilla tavoitteita kohti on tällä kertaa paras edetä?

Opettaja puhuu helposti liikaa. Tuttu keino tarjoutuu ratkaisuksi niihinkin tilanteisiin, joissa sille olisi parempi korvike.

Kun puhuu paljon, voi olla vaikea kuunnella. Puhe voi olla muunkin hyvän tiellä. Siksi opettajan on ihan oikeasti hyvä miettiä välillä sitä, mikä oikeuttaa sen, että minä puhun nyt.

Mutta mielikuvan siitä, että nimenomaan luokan edessä puhuva opettaja on ongelma, toivoisin häviävän keskustelusta tai tarkentuvan osoittamaan jotakin muuta, kuin sitä onnetonta hahmoa, joka siinä vaan kuvittelee kaatavansa tietoa toisen päähän.

Kun minä puhun luokalle, teen jotakin ihan muuta. 

 

Lyhyt miete opettamisesta

Opettaminen on sellainen vuorovaikutuksessa olemisen muoto, jonka tavoitteena on (toisen ihmisen) oppimisen edistäminen.

En halua kouluun opettajan sijasta ohjaajaa, koutsia enkä yhteisöpedagogia.

Haluan olla opettaja ja haluan, että lapseni kohtaavat koulussa opettajan.

Tämä on periaatteessa ihan yksinkertaista.

Opettaminen  ei pidä sisällään yksipuolista näkemystä siitä, miten tuo olennainen vuorovaikutuksessa oleminen tapahtuu. Jos sellaista yksipuolista näkemystä halutaan vastustaa, voidaanko käyttää jotakin toista sanaa?