Helsingin Sanomien kuukausiliiteen artikkelissa 6.10.2018 otsikolla Hän on mestari piirtämään kerrotaan Helsingin yliopiston piirtäjämestarista Vappu Rossista. Rossi kertoo siitä, miten piirtämisen oppiminen edellyttää oman havaintokoneiston harjoittamista. ”Piirtämisessä ydinasia ei ole käden motoriikka vaan havaintojen tekeminen”, Rossi sanoo.
”Piirtäjä katsoo malliaan. Mutta piirtäjän katse on erilainen kuin muiden. Se on merkillinen katse, hirveän tarkka, mutta se ei arvioi kohdetta.”
Eläydyn siihen, miten piirtäjä katsoo kohdetta. Piirtäjä haluaa nähdä, mutta ei välttämättä muuttaa. Piirtäjälle ei ole merkitystä sillä, millainen kohde on suhteessa johonkin, vain sillä, millainen kohde on juuri nyt. Tällainen katse tuntuu yksinkertaiselta ja selkeältä.
Mutta yksinkertaisuus on paradoksaalista.
Kotini pihassa on portaat, joiden kiveyksessä on sammalta. Kun pysähdyn katsomaan sitä, huomaan, että jo muutamien neliösenttimetrien alueella on rikas maailma, jonka sivuutan harppoessani kiireesti edestakaisin.
On hämmästyttävää, miten paljon tarkka katse voi kertoa.
Photo by Thiago Barletta on Unsplash
Opettajan katse arvottaa
Minä en ole piirtäjä, vaan opettaja. Opettajana olen sisällä kehittämispuheessa, muutospuheessa ja arviointipuheessa. Kun katson mainosta, huomaan kirjoitusvirheen. Kun katson ihmistä, huomaan kehittymismahdollisuuden. Tiedän, millainen on viiden pisteen vastaus, kymmenen pisteen vastaus, hyvä esseen aloitus, taitava perustelu… Virkatehtäviini kuuluu arvioida laatuja, suorituksia osaamista suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Katsonko helposti kaikkea sen valossa, mitä sen pitäisi olla? Tai sen valossa, mitä se voisi olla enemmän, paremmin, toisin?
Minulla on psykologin koulutus ja muistan, kuinka vaikeaa oli opettajauran alussa siirtyä opettajan arvioivaan katseeseen. Olin sosiaalistunut ymmärtämään ja hyväksymään, en normittamaan.
Uuden opetussunnitelman tulkinnoissa on korostettu voimakkasti jatkuvan arvioinnin merkitystä. Tarkoittaako tämä siis sitä, että opettajan on jatkuvasti pysyttävä arvioivassa katseessa? Minusta vaikuttaa, että moni on käytännössä tulkinnut sen niin. Kuulen monenlaisista opiskelun aikaisista arviointijärjestelmistä, jotka ovat osa kurssin arvostelua.
Minusta jatkuva arviointi ei tarkoita jatkuvaa arvostelua.
Arvosanan antamiseen tähtäävät toimet pitäisi mielestäni erottaa muusta arvioinnista. Usein tämän eron tekemiseen käytetään käsitteitä summatiivinen ja formatiivinen arviointi. Olen kaivannut kieleen vielä selkeämpiä välineitä, kahta kokonaan erillistä sanaa, joista yksi tarkoittaisi prosessia koskevan tiedon välittämistä, palautetta, kannustamista, havainnointia, vuorovaikutusta ja toinen opiskelun tulosta ja saavutettua tasoa koskevan tiedon välittämistä, jolla on yhteiskunnassa muitakin mm. meritokratiaan perustuvan järjestelmän edellyttämiä tehtäviä. Parempien sanojen puutteessa eroa voi tehdä puhumalla ensimmäisestä (formatiivisena) arviointina ja toisesta arvosteluna.
Photo by Phil Botha on Unsplash
Palaute ja piirtäjän katse
Martti Hellsrömin mukaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa todetaan, että palautteen antaminen on opettajan tärkein keino tukea opiskelijan oppimista. Jatkuvalla arvionnilla tarkoitetaan sitä, että perukoulun oppilas saa palautetta etenemisestään myös muulloin kuin lukukauden lopussa. Myös lukion opetussuunnitelmassa korostetaan samaa asiaa.
Huomaan helposti ajattelevani, että palaute tarkoittaa sen viestimistä, mikä meni hyvin ja mikä huonommin. Jostain olen kuullut kaavankin hyvään palauteeseen: kolme hyvää kohtaa ja yksi kehittämisehdotus. Perinteiset mielikuvat opettajan työstä liittyvät virheiden korjaamiseen. Uudempi positiivinen pedagogiikka korostaa sen huomaamista, mikä on hyvää tai jopa loistavaa. Molemmissa on taustalla ajatus jonkinlaisesta huonon ja hyvän akselista.
En sano, että tästä pitäisi päästä pois tai edes voisi päästä pois,
mutta voisiko opettaja ajoittain lainata piirtäjän katsetta?
Piirtäjän katse on tarkka.
Se ei arvioi, vaan se näyttää.
Piirtäjän (tai psykologin) katseessa on toteava ja hyväksyvä laatu. Nyt on näin. Lainataan tätä katsetta. Sulkeistetaan tarve antaa arvio siitä, mitä tapahtuu. Katsotaan yksinkertaisesti ja todetaan se, mitä havaitaan.
Uskon, että usein tarkka näkeminen on parasta palautetta.
Lainataan piirtäjän katsetta. Annetaan itselle rauhaa katsoa. Todeta. Huomata, mitä on; mitä tapahtuu; mitä opiskelija on tehnyt.
Tähän tauko.
Vasta sitten, jos on tarpeen, palataan opettajan katseeseen. Palataan varovasti. Kuunnellaan, mitä omassa mielessä liikkuu. Siirrynkö nyt jyrkästi sille perusvaihteelle, joka kertoo, että näin pitäisi olla ja tätä puuttuu ja näillä keinoilla parempiin pisteisiin…
Minulle käy ainakin kokeita arvioidessa helposti näin. Kymmeniä esseitä ja lopuksi pitää kuitenkin antaa se pistemäärä ja arvosana. Arvottaminen suuntaa vahvasti tekemistä.
Olisiko minulla vaihtoehtoja? Auttaisiko piirtäjän katseen lainaaminen ajattelemaan toisella tavalla — jos ei loppuarvioinnissa, niin ainakin kurssin aikana? Voisinko nähdä opiskelijat ja heidän suorituksensa rauhallisemmin ja moniulotteisemmin? Entä, jos osaisin antaa palautetta opiskelijan lähtökohdan paremmin tunnistaen ja sanoisin useammin:
Tässä on mahdollisuus…
Näin se voisi avautua…
Katseen merkitys
Uskon, että piirtäjän katse olisi opettajalle voimakas työväline. Voi tuntua hassulta sanoa, että ”teit nyt näin”, kun molemmathan me olimme siinä paikalla. Kuitenkin yksinkertaisten havaintojen sanoittaminen on psykologin työssä aivan perustava työtapa. Miksi se ei voisi olla opetustyössäkin tehokasta? Itsensä näkeminen realistisesti on yllättävän vaikeaa, enkä usko, että nuori ikä tässä auttaa asiaa. Tarvitsemme peilausta, viestejä ja vahvistusta ulkopuolelta.
Pienet lapset huutavat vanhemmilleen: Isä, nääksä mut? Äiti, katso! Iän myötä huudot vähenevät, mutta tarve tulla nähdyksi ei häviä mihinkään.
Ajattelen siis opin 