Lukiolaisella on tekemistä

 

Lukiolaisella on tekemistä.

Viikko 1: 

• 2 omaa esitystä oppitunneilla
• 5 palautettavaa työtä, jotka vaikuttavat arviointiin
• 1 sanakoe

Viikko 2: 

• 3 palautettavaa työtä
• 2 koetta; sanakoe ja tuntitesti
• 1 uusintakoe edellisen jakson kurssista

Viikko 3 

• 4 palautettavaa työtä
• 1 esitys
• 1 kirja luettavana
• + mahdolliset muut arvioitavat työt, joita ei ole vielä annettu

Yhteensä 20 eri suoritusta kolmen viikon (=15 työpäivää) aikana.

Lisäksi tavanomaiset läksyt ja tuntitehtävät, neljän reaaliaineen kappaleiden lukeminen oppikirjasta (jota ei ehdi tehdä) ja vapaaehtoisten arviointiin vaikuttavia tehtäviä (joita ei ehdi tehdä).

Koulupäivät 8-16 tai 8-14.30.

Listaa lukiessa ei mitenkään uskoisi, että itseohjautuvuus on päivän pedagoginen muotisana.

Minä kuulen sanassa itseohjautuvuus kaikuja omaehtoisuudesta ja autonomisesta päämäärien ja keinojen valitsemisesta.

Yllä kuvatuissa olosuhteissa itseohjautuvuudesta jää jäljelle lähinnä se puoli, josta käyttäisin nimitystä tehokas toiminnanohjaus. Tehtäväviidakossa selviäminen tosiaan edellyttää suunnitelmallista etenemistä, hyvää paineidensietokykyä ja palautumistaitoja.

Tiedän, mitä lukiolaisten kuormittumista koskevissa keskusteluissa tässä kohtaa usein sanotaan: ”Ohjelmaa voi keventää. Lukion voi suorittaa neljässä vuodessa. Ei pidä tavoitella kaikessa hyviä arvosanoja. Jotain voi jättää tekemättä.” Ihan totta sekin. Silti nämä ovat usein puolusteluja, joilla väistetään itse asian ajattelemista. Pitää kysyä myös ihan yksinkertaisesti: Auttavatko nämä lukuisat tehtävät oppimista? 

Yksittäiset tehtävät ovat yleensä kohtuullisen mielekkäitä. Niihin kuluu ehkä aikaa, mutta tekiessä myös oppii jotakin. Enimmäkseen opettajat eivät teetä mitään ihan typerää. Jokaisen yksittäisen kurssin opettajalla on hyvä tarkoitus. Kokonaisuus on se, joka kääntää tarkoituksen itseään vastaan.

Kysymys ei ole vain jaksamisesta

Tästä seuraa muutakin kuin uupumista. Itseasiassa monet nuoret selviävät tehtäväsumasta yllättävän resilientisti.

Nostan esille kaksi keskeistä ongelmaa:

1. Itseohjautuvuus opiskelussa rajautuu tehtäväviidakossa selviytymiseen (toiminnaonohjaukseen) oppimisen taitojen kehittämisen sijasta.

Tuleville lukiolaisille on yläkoulussa hoettu väsymykseen saakka sitä, että lukiossa sitten teidän pitää ihan itse ottaa vastuu omasta oppimisestanne.  Ei ihme, että opiskelijat ovat yllättyneitä, kun lukiossa vastassa onkin valtava määrä tehtäviä ja hyvää tarkoittavia arvionti- ja kontrollijärjestelmiä. Opiskelijat kuvaavat tilannetta näin:

”Ajankäytössäni on tapahtunut pieniä muutoksia; opiskeluni vie nykyään paljon enemmän aikaa eikä minulla ole aina tilaa vapaa-ajan harrastuksilleni. Myös kavereiden kanssa oleskelu on huomattavasti vähentynyt. Lukiossa teetetään yllättävän paljon aikaa vieviä tehtäviä, jolloin itse lukemiselle jää liian vähän aikaa.”  Lukion 1. vuoden opiskelija

”Välillä ajattelen, että opiskelen kestävästi niin, että luen ensin kappaleen ja teen vasta sitten tehtävä, mutta ei siitä tule mitään. Aika ei yksinkertaisesti riitä.” Lukion 2. vuoden opiskelija

Aika ei riitä siihen, että opiskelisi kestävästi.

Aika ei riitä siihen, että opiskelisi tavoilla, joiden tietää olevan tehokkaita.

Aika ei riitä siihen, että pysähtyisi hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia.

Aika ei riitä siihen, että kertailisi aiempia aiheita.

Opetan opiskelijoille oppimisen taitoja erillisellä kurssilla. Minusta on surullista, jos kurssiin tarvitaan osuus, jossa kerrotaan, kuinka mahdottomista tehtävähetteiköistä selvitään läpi. Jos opiskelijat sanovat, että tehokkaita menetelmiä voisi muuten käyttää, mutta kuin pitää lisäksi palauttaa nämä seitsemän työtä viikon aikana.

Toivoisin, että lukiossa olisi aikaa etsiä ja kehittää opiskelumenetelmiä, jotka toimivat tulevaisuudessakin. Toivoisin, että lukiossa olisi riittävästi vapautta, jotta opiskelijat voivat aidosti harjaantua itseohjautuvuudessa ja vastuun ottamisessa.

Harmittelen tämän vapauden puutetta eniten niiden opiskelijoiden kohdalla, joilla olisi edellytyksiä syvempään itseohjautuvuuteen. On ihan totta, että osa opiskelijoista hyötyy rakenteistamisesta ja opettajan asettamista tehtävistä ja määräajoista toisia enemmän. Osalle ne ovat ainoa tapa saada itsensä tekemään edes jotakin. En tosin usko, että hekään kukoistavat yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa.

Lahjakkaiden, oppimisen suunnitteluun ja itsesäätelyyn kykenevien, nopeasti oppivien opiskelijoiden kuormittaminen kontrolloinnilla ja loputtomilla tehtävillä sen sijaan on aivan turhaa. Minusta on säälittävää, jos lukio tekee väsyttävän karhunpalveluksen heille, joilla on eniten halua oppia.

2.  Jos opiskelija jättää osan tehtävistä tekemättä tai tekee ne kiireen vuoksi osaamistasoaan huonommin, arviointi ei kohdistu enää osaamiseen vaan puuhastelun määrään.

Oletetaan, että opiskelija jättää palauttamatta historian arvioitavan tehtävän, koska tehtävän kirjoittamiseen menisi puolitoista tuntia, mutta vastaavan sisällön opiskelemiseen oppikirjaa taitavasti opiskellen menee kaksikymmentä minuuttia. Hän menettää kaikki tehtävästä arviointiin saatavat pisteet, vaikka on omaksunut vastaavat tiedot tehokkaiden opiskelumenetelmien avulla lyhyemmässä ajassa.

Arvoinnin tulisi kohdistua osaamiseen. Palauttamattoman tehtävän vuoksi alentunut arvosana ei tunnu opiskelijasta reilulta, koska se ei vastaa hänen osaamistaan. Tämä pitäisi kuitenkin hyväksyä, koska ”lukiopeli” edellyttää sitä. En tiedä kuinka hyvin tämä on linjassa opetussuunnitelman arviointia koskevien tavoitteiden kanssa…

Sama tilanne syntyy myös silloin, jos esimerkiksi kiitettävää tavoittelevan opiskelijan pitää tehdä enemmän tehtäviä, kuin ”kasipolkua” tallaavan opiskelijan. (Joissakin oppiaineissa on näitä eri tasoisia oppimispolkuja, jolloin tekemällä vähemmän tehtäviä opiskelija hyväksyy sen, että lopullisesta osaamistasosta riippumatta paras mahdollinen arvosana on kahdeksan.)

Kiitettävään arvosanaan näyttöä pitää antaa enemmän nimenomaan ahkeroimalla tehtävien parissa, ei siis yksinkertaisesti laadullisesti syvempänä ja kattavampana osaamisena. Taitava opiskelija ei voi päästä hyviin tuloksiin kevyemmin, vaan hänen pitää nimenomaan tehdä enemmän. Minusta opiskelutaitavuudesta pitäisi päästä hyötymään nimenomaan niin, että pääsee parempiin tuloksiin vähemmällä vaivalla!

En tiedä, miten tämä ratkaistaan.

Silti kirjoitan, koska mielestäni tämä vaatii ajattelemista. Kuvaamassani tilanteessa ei ole kysymys siitä, että opetussuunnitelma on liian täysi tai että opittavaa on liikaa. On kysymys oppimisen järjestämisestä. On kysymys arvioinnista. On kysymys niistä valinnoista, joihin me opettajat voimme vaikuttaa.

Kirjoittaja on lukion opettaja ja itsekin syyllinen. 

Advertisement

Opettaja, lainaa piirtäjän katse!

Helsingin Sanomien kuukausiliiteen artikkelissa 6.10.2018 otsikolla Hän on mestari piirtämään kerrotaan Helsingin yliopiston piirtäjämestarista Vappu Rossista. Rossi kertoo siitä, miten piirtämisen oppiminen edellyttää oman havaintokoneiston harjoittamista. ”Piirtämisessä ydinasia ei ole käden motoriikka vaan havaintojen tekeminen”, Rossi sanoo.

”Piirtäjä katsoo malliaan. Mutta piirtäjän katse on erilainen kuin muiden. Se on merkillinen katse, hirveän tarkka, mutta se ei arvioi kohdetta.”

Eläydyn siihen, miten piirtäjä katsoo kohdetta. Piirtäjä haluaa nähdä, mutta ei välttämättä muuttaa. Piirtäjälle ei ole merkitystä sillä, millainen kohde on suhteessa johonkin, vain sillä, millainen kohde on juuri nyt. Tällainen katse tuntuu yksinkertaiselta ja selkeältä.

Mutta yksinkertaisuus on paradoksaalista.

Kotini pihassa on portaat, joiden kiveyksessä on sammalta. Kun pysähdyn katsomaan sitä, huomaan, että jo muutamien neliösenttimetrien alueella on rikas maailma, jonka sivuutan harppoessani kiireesti edestakaisin.

On hämmästyttävää, miten paljon tarkka katse voi kertoa.

Photo by Thiago Barletta on Unsplash

Opettajan katse arvottaa

Minä en ole piirtäjä, vaan opettaja. Opettajana olen sisällä kehittämispuheessa, muutospuheessa ja arviointipuheessa. Kun katson mainosta, huomaan kirjoitusvirheen. Kun katson ihmistä, huomaan kehittymismahdollisuuden. Tiedän, millainen on viiden pisteen vastaus, kymmenen pisteen vastaus, hyvä esseen aloitus, taitava perustelu… Virkatehtäviini kuuluu arvioida laatuja, suorituksia osaamista suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Katsonko helposti kaikkea sen valossa, mitä sen pitäisi olla? Tai sen valossa, mitä se voisi olla enemmän, paremmin, toisin?

Minulla on psykologin koulutus ja muistan, kuinka vaikeaa oli opettajauran alussa siirtyä opettajan arvioivaan katseeseen. Olin sosiaalistunut ymmärtämään ja hyväksymään, en normittamaan.

Uuden opetussunnitelman tulkinnoissa on korostettu voimakkasti jatkuvan arvioinnin merkitystä. Tarkoittaako tämä siis sitä, että opettajan on jatkuvasti pysyttävä arvioivassa katseessa? Minusta vaikuttaa, että moni on käytännössä tulkinnut sen niin. Kuulen monenlaisista opiskelun aikaisista arviointijärjestelmistä, jotka ovat osa kurssin arvostelua.

Minusta jatkuva arviointi ei tarkoita jatkuvaa arvostelua.

Arvosanan antamiseen tähtäävät toimet pitäisi mielestäni erottaa muusta arvioinnista. Usein tämän eron tekemiseen käytetään käsitteitä summatiivinen ja formatiivinen arviointi. Olen kaivannut kieleen vielä selkeämpiä välineitä, kahta kokonaan erillistä sanaa, joista yksi tarkoittaisi prosessia koskevan tiedon välittämistä, palautetta, kannustamista, havainnointia, vuorovaikutusta ja toinen opiskelun tulosta ja saavutettua tasoa koskevan tiedon välittämistä, jolla on yhteiskunnassa muitakin mm. meritokratiaan perustuvan järjestelmän edellyttämiä tehtäviä. Parempien sanojen puutteessa eroa voi tehdä puhumalla ensimmäisestä (formatiivisena) arviointina ja toisesta arvosteluna.

Photo by Phil Botha on Unsplash

Palaute ja piirtäjän katse

Martti Hellsrömin mukaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa todetaan, että  palautteen antaminen on opettajan tärkein keino tukea opiskelijan oppimista. Jatkuvalla arvionnilla tarkoitetaan sitä, että perukoulun oppilas saa palautetta etenemisestään myös muulloin kuin lukukauden lopussa. Myös lukion opetussuunnitelmassa korostetaan samaa asiaa.

Huomaan helposti ajattelevani, että palaute tarkoittaa sen viestimistä, mikä meni hyvin ja mikä huonommin. Jostain olen kuullut kaavankin hyvään palauteeseen: kolme hyvää kohtaa ja yksi kehittämisehdotus. Perinteiset mielikuvat opettajan työstä liittyvät virheiden korjaamiseen. Uudempi positiivinen pedagogiikka korostaa sen huomaamista, mikä on hyvää tai jopa loistavaa. Molemmissa on taustalla ajatus jonkinlaisesta huonon ja hyvän akselista.

En sano, että tästä pitäisi päästä pois tai edes voisi päästä pois,

mutta voisiko opettaja ajoittain lainata piirtäjän katsetta? 

Piirtäjän katse on tarkka. 

Se ei arvioi, vaan se näyttää. 

Piirtäjän (tai psykologin) katseessa on toteava ja hyväksyvä laatu. Nyt on näin. Lainataan tätä katsetta. Sulkeistetaan tarve antaa arvio siitä, mitä tapahtuu. Katsotaan yksinkertaisesti ja todetaan se, mitä havaitaan.

Uskon, että usein tarkka näkeminen on parasta palautetta.

Lainataan piirtäjän katsetta. Annetaan itselle rauhaa katsoa. Todeta. Huomata, mitä on; mitä tapahtuu; mitä opiskelija on tehnyt.

Tähän tauko.

Vasta sitten, jos on tarpeen, palataan opettajan katseeseen. Palataan varovasti. Kuunnellaan, mitä omassa mielessä liikkuu. Siirrynkö nyt jyrkästi sille perusvaihteelle, joka kertoo, että näin pitäisi olla ja tätä puuttuu ja näillä keinoilla parempiin pisteisiin… 

Minulle käy ainakin kokeita arvioidessa helposti näin. Kymmeniä esseitä ja lopuksi pitää kuitenkin antaa se pistemäärä ja arvosana. Arvottaminen suuntaa vahvasti tekemistä.

Olisiko minulla vaihtoehtoja? Auttaisiko piirtäjän katseen lainaaminen ajattelemaan toisella tavalla — jos ei loppuarvioinnissa, niin ainakin kurssin aikana? Voisinko nähdä opiskelijat ja heidän suorituksensa rauhallisemmin ja moniulotteisemmin?  Entä, jos osaisin antaa palautetta opiskelijan lähtökohdan paremmin tunnistaen ja sanoisin useammin:

Tässä on mahdollisuus…

Näin se voisi avautua… 

Katseen merkitys

Uskon, että piirtäjän katse olisi opettajalle voimakas työväline. Voi tuntua hassulta sanoa, että ”teit nyt näin”, kun molemmathan me olimme siinä paikalla. Kuitenkin yksinkertaisten havaintojen sanoittaminen on psykologin työssä aivan perustava työtapa. Miksi se ei voisi olla opetustyössäkin tehokasta? Itsensä näkeminen realistisesti on yllättävän vaikeaa, enkä usko, että nuori ikä tässä auttaa asiaa. Tarvitsemme peilausta, viestejä ja vahvistusta ulkopuolelta.

Pienet lapset huutavat vanhemmilleen: Isä, nääksä mut? Äiti, katso!  Iän myötä huudot vähenevät, mutta tarve tulla nähdyksi ei häviä mihinkään.

 

 

 

Oppijana kehittyminen = hyvää käytöstä? Vanhempainillassa ajateltua

Kävin eilen alakoulun vanhempainillassa, jossa minulle esiteltiin kolmannen luokan uudistunutta arviointia. Tarkastelimme mm. oppilaiden itsearviointiin käytettävää  taulukkoa. Taulukon otsikko on ”Oppijana kehittyminen”. (Tämä ja muutkin Kirkkonummen kunnan perusopetuksen sanallisen arvioinnin lomakkeet löytyvät täältä.)

Kuuntelen toisia.

Ratkaisen erimielisyydet myönteisin keinoin.

Käyttäydyn hyvien tapojen mukaisesti.

Noudatan sovittuja sääntöjä.

Annan toisille työrauhan.

Huolehdin koulutarvikkeistani.

Huolehdin tehtävistäni.

Työskentelen toisten kanssa.

Kannustan toisia.

Suunnittelen työskentelyäni.

Osallistun oppitunneilla.

Vaihtoehdoista valitaan kolme. Sitten oppija ja vanhemmat ideoivat, mitä pitää tehdä, että tavoitteeseen päästään. Tämä tehdään ymmärtääkseni neljä kertaa, kahtena vuonna syksyisin ja keväisin. (Viidennellä ja kuudennella luokalla vaihtoehdot vähän laajenevat.)

Lisäksi valitaan kolme opittaviin sisältöihin liittyvää tavoitetta, joille ei oltu annettu valmiita vaihtoehtoja ja joita ei juurikaan käsitelty vanhempainillassa.

Ylläolevat ovat varmasti aivan keskeisiä oppijaksi kasvamisen tavoitteita monelle kolmasluokkalaiselle. Kevään arviointipohjista löytyy näitä tukemaan tarkasti eritelty käyttäytymisen arviointilomake, jossa luetellaan seuraavia asioita: puhetapa, vuoron odottaminen, anteeksipyytäminen, työrauha, aikataulun noudattaminen, koulun ja luokan säännöt, ruokailutavat, tervehtiminen, kohteliaisuus, omien jälkien siivous, yhteisistä tiloista huolehtiminen, oman ja toisten työn arvostaminen, tavaroiden palautus oikeille paikoille, välineiden asianmukainen käyttö.

Kun muista geneneerisistä taidoista tai oppiaineiden sisällöistä ei tarjota vastaavalla tarkkuudella mitään informaatiota, minulle syntyy vaikutelma, että hyvään käytökseen sosiaalistaminen on peruskoulun tärkein tehtävä. Jäin miettimään syntyykö sama vaikutelma myös oppilaille?

Miksi myös sellaisen lapsen, joka hoitaa asiansa ja käyttäytyy kutakuinkin kunnollisesti pitää valita kolme tavoitetta näistä vaihtoehdoista? Kunnollinen käytös, yhteistyökyky  ja omista asioista huolehtiminen ovat tarpeen siksi, että yhteinen työskentely sujuu. Voisiko lapsi, jolla on näissä riittävät taidot jo olemassa, valita jotain aivan muita tavoitteita, sen sijaan, että hänen odotetaan vielä kilvoittelevan hyvässä käytöksessä?

Ainakaan omille lapsilleni en toivo sitä, että he mieltäisivät koulussa tavoitteena olevan käyttäytyä aina vaan kunnollisemmin ja tunnollisemmin. Haluan, että he asettaisivat itselleen puolen vuoden välein muita, heidän kehitystään aidommin eteenpäin vieviä tavoitteita. Ja ihan tosi, jo kolmannella luokalla. Ajattelu- ja opiskelutaitojen osalta tavoitteet  voisivat kuulostaa vaikka tällaisilta:

Olen kiinnostunut uusista asioista

Teen kysymyksiä opittavasta aiheesta

Teen tarkkoja havaintoja

Kehittelen ideoita ja toteutan niitä

Ilmaisen mielipiteeni

Kehittelen ajatuksia muiden kanssa

Osaan perustella ja päätellä

Ratkaisen  ongelmia itsenäisesti

Ratkaisen ongelmia yhdessä muiden kanssa

Tunnistan, milloin en ymmärrä tai osaa jotakin ja pyydän apua

Hankin tietoa kirjoista ja netistä

Sovellan taitoja uusissa tilanteissa

Oletan, että lasteni koulussa arvostetaan näitäkin asioita ja ohjataan niihin. Peruskoululaisen arvioinnissa on monia ulottuvuuksia, mutta tuo käyttäytyminen ja ”oppijana kehittyminen” on ainoa, joka on sanoitettu näin tarkasti oppijoiden ja meidän vanhempien nähtäväksi.

Arviointi ohjaa oppijaa, vanhempia ja opettajaa. Minusta ei siksi ole ihan samantekevää, mitkä asiat on kirjoitettu selkeästi auki ja mitkä jätetty rivien väliin.

 

Ps. Peruskoulu on tärkeä, elävä ja kehittyvä. Arvostan siellä toimivia ammattilaisia ja luotan heihin. Tämä teksti ei ole arvostelua heitä kohtaan. Halusin lähinnä herättää ajatuksen siitä, miltä näyttäisi, jos oppimisen ja ajattelun taidot olisivat yhtä selkeästi näkyvä osa arviointia kuin hyvin käyttäytyväksi ja yhteistyökykyiseksi koululaiseksi sosiaalistaminen.