Sanapilvi

Kun käsittelen psykologian ensimmäisellä tunnilla aihetta ”tiede”, näytän yleensä ryhmälle oheisen dian. Pyydän miettimään miten annetut sanat liittyvät tieteeseen ja onko joukossa sanoja, jotka eivät liity tieteeseen.

Käytän menetelmästä nimeä sanapilvi. Ideana on koota sopivasti erilaisia sanoja käsiteltävän teeman ympäriltä niin, että keskustelulle ja opiskelijoiden ajattelulle annetaan sopivasti virikkeitä. On hyvä, jos joukossa on sellaisia sanoja, joihin on helppo reagoida ja joiden kohdalla opiskelija voi olla aika varma siitä, että tietää, mitä tarkoitetaan. Toisaalta osa sanoista saa olla haastavampia. Erityisen hyvin toimivat sellaiset sanat, joiden suhde aiheeseen riippuu valitusta näkökulmasta. Opiskelijan esittämillä perusteluilla on näissä tilanteissa erityistä merkitystä.

Esitettyjen sanojen on tarkoitus madaltaa kynnystä lähestyä aiheitta, joka saattaa tuntua vähän etäiseltä. Valmiiksi annettuihin sanoihin on suhteellisen helppo tarttua. Melkein jokainen löytää jotakin sanottavaa, joten keskustelun voi hyvin käynnistää esimerkiksi siten, että poimivat vuorollaan yhden sanan keskustelun aiheeksi.

Opettajan on ainakin aluksi hyvä olla melko pidättyväinen omien näkemystensä esittämisessä. Opiskelijan esittämän näkökulman voi hyvin heittää takaisin muille opiskelijoille arvioitavaksi. ”Janna tässä sanoi, että kiistämättömät tosiasiat eli faktat ovat tieteessä tyypillisiä. Kuinka moni on samaa mieltä? Onko joku eri mieltä?” Jos toinen mielipide ilmenee, voidaan kysyä sen perusteluja ja viedä opiskelijoiden ajattelun varassa aihetta eteenpäin. Usein keskustelussa saadaan hyvin esille jännite sen suhteen, että tieteessä tavoitellaan mahdollisimman hyvin perusteltuja uskomuksia (joita opiskelijat helposti kutsuvat ”faktoiksi”), mutta että tieteessä kuitenkin periaatteessa on oltava valmis riittävän näytön edessä kyseenalaistamaan mitkä tahansa aiemmin tosiasiana pidetyt teoriat.

Harjoitus toimii

Olen valinnut tämän esimerkin tähän, koska tiedän, että tämä harjoitus toimii.

Tämän sanottuani aloin kuitenkin miettiä, mitä harjoituksen toimivuus tällaisissa tehtävissä itseasiassa tarkoittaa. Helposti miellän, että harjoitus toimii silloin, kun sen avulla syntyy keskustelua ja saadaan esille niitä ajatuksia ja sisältöjä, joita opettaja on ennalta ajatellut tulevan esille. Tässä harjoituksessa käykin joskus niin, että opiskelijat sanoittavat toisilleen juuri ne asiat, joita opettajana olisin joka tapauksessa pitänyt tärkeänä ottaa esille. Silloin on helppo ajatella, että harjoitus onnistui. Olen ehkä aika pitkään ajatellut niin, että keskusteluharjoitus toimii silloin, kun syntyy keskustelua tai opiskelijat oivaltavat ja sanoittavat oikeita asioita.

Tänään ajattelen enemmän niin, että harjoitus toimii silloin, kun saan sen avulla tietoa opiskelijoiden ajattelusta (ja joskus myös tunteista, tarpeista ja tunnelmasta). Yritän olla liikaa itse täydentämättä opiskelijoiden esittämiä näkökulmia keskustelun kuluessa, jotta opiskelijoille välittyisi tuntu, että kysyn kuunnellakseni, en vain saadakseni oikeita vastauksia. Voin hyvin nostaa niitä puuttuvia näkökulmia esille omissa osuuksissani hieman myöhemmin. Haluan muistaa tämän tavoitteen: kysyn kuunnellakseni ja käytän tietoa opiskelijoiden ajattelusta hyväkseni opettaessani. Minun tehtäväni opettajana ei ole saada opiskelijoiden keskustelua tietynlaiseksi. Riittää, että luon sille tilaa ja sitten reagoin siihen, mitä tapahtuu.

Sanapilvi sopii moniin tarkoituksiin

Sanapilviä on suhteellisen helppo valmistella oppitunnilla käytettäväksi. Ne soveltuvat ainakin seuraaviin käyttötarkoituksiin:

• ennakkokäsitysten kartoittamiseen (esimerkiksi vanhuuteen liittyviä mielikuvia kehityspsykologiassa)
• käsitteen merkityksen ja eri ulottuvuuksien tutkimiseen (kuten yllä)
• käsitteiden välisten suhteiden tutkimiseen (mitkä sanat liittyvät yhteen, mitkä ovat yläkäsitteitä, mitkä tarkoittavat samaa, mitkä ovat vastakohtia)
• jo opittujen käsitteiden soveltamisen harjoitteluun (esimerkiksi eri teorioista tai teemoista poimittujen käsitteiden yhdistäminen johonkin uuteen ilmiöön psykologian kertauskurssilla).

 

 

Advertisement

Oppiminen on ajattelutehtävä

Oppiminen on ajattelutehtävä.

Joskus kuitenkin näyttää, että oppiminen on valtava muistamistehtävä. Ainakin opiskelijat helposti mieltävät sen sellaisena. Nämä ja nämä pitää tietää, muistaa, toistaa. Kokeessa selvitetään, mitä muistaa ja mitä ei. 

Ehkä kokeessa voi välillä kysyä, mitä opiskelija muistaa, jos se muistaminen on seurausta ajattelevasta opiskelusta. Jokaisen koekysymyksen ei tarvitse olla soveltava ja tietoa kehittelevä. Mutta oppiminen ei saa olla vain muistitehtävä.

Ajatteleminen on ja sen pitäisi olla oppimisen ytimessä.

Haluan jakaa ajatuksen, joka on auttanut minua hahmottamaan paremmin, mitä tämä voi tarkoittaa opetuksen tavoitteiden ja sisältöjen kannalta.

Reaaliaineissa (ja ehkä muutenkin) oppiminen muodostuu (ainakin) kahdesta ajattelutehtävästä:

1. Yhtäältä tehtävänä on ajatella tiedon kohteita, ilmiöitä, tutkimustuloksia, ajatuksia, kieltä, ongelmia.
2. Toisaalta tehtävänä on ajatella tiedon kohteiden (tietojen, käsitteiden, teorioiden) avulla uutta. Tietoa on tarkoitus käyttää uusien ilmiöiden ymmärtämiseen.

Onko tämä sama kuin, että opetellaan tiedot ja sitten sovelletaan niitä? Minusta ei.

Painopiste on ainakin erilainen. Jos miellän psykologian ykköskurssin niin, että tehtävänä on opetella psykologiaa, suosin helposti työtapoja, jotka sivuuttavat oppijan keskeisen tehtävän ajatella käsiteltyjä ilmiöitä ja psykologisen tutkimuksen tuloksia. Jos miellän ykköskurssin niin, että tavoitteena on ajatella psykologisia ilmiöitä ja psykologista tietoa, muistan paremmin suunnitella opetuksen niin, että yllytän ajatteluun, kiinnostun ajattelusta ja ruokin ajattelua.

Oppimisen tuloksena ei ole muistitietoa, vaan tiedollisia välineitä, joiden avulla voi tehdä havaintoja, jäsentää ja selittää uusia aiheita ja ilmiöitä. Oppiminen antaa ajattelulle työkaluja, virittää ajatteluun ja herättää uteliaisuutta, uusia kysymyksiä.

Käsiteltävällä tiedolla on siis kaksoistehtävä oppimisessa. Yhtäältä se on itsessään ajattelun kohde ja toisaalta se, on väline muiden ilmiöiden ajattelemiseen. Tämä kaksoistehtävän tunnistaminen on minusta tuntunut opetusta selkeyttävältä.

Kysyviä työtapoja I: Ennakoivat kysymykset

Olen alkanut arvostaa niinkin yksinkertaiselta kuulostavaa asiaa, kuin kysymysten tekemistä.

Ajatteleminen, ymmärtäminen ja kirjoittaminen lähtevät kysymyksistä. Onko kenties niin, että kysyminen on ajattelun ja oppimisen luontevin lähtökohta?

Ainakin tutkivan oppimisen ja ongelmalähtöisen oppimisen malleissa kysymisellä on julkilausuttu tärkeä sijansa. Rothstein ja Santana (2011) ovat kirjoittaneet kokonaisen kirjan siitä, miksi opiskelijoiden pitäisi oppia tekemään kysymyksiä (Make just one change. Teach students to ask their own questions). Taustaa ja perusteluja kysyville työtavoille on helposti löydettävissä. Opiskelijoille perustelin asiaa itsekin Oppimisen taidot -blogin jutuissa Miksi kysyminen on olennainen opiskelutaito ja Osaako joku kysyä jotakin?

Nyt haluan muistuttaa itseäni siitä, miten opettajana voin sisällyttää kysymistä työskentelyn osaksi.  Kysyminen, kuten monet muutkin käyttämäni työtavat, sopivat hyvin niin opettajan johtamaan työskentelyyn, ryhmätyöhön tai tehtäviksi yksilöllisemmille oppimispoluille.

Työtapa 1. Mitä haluat tietää? Uteliaisuutta ruokkivat kysymykset.

Annan opiskelijoille tehtäväksi laatia kysymyksiä aiheesta, jota olemme alkamassa käsitellä. Riippuen siitä, mitä kysymysten kanssa on tarkoitus tehdä, kysymykset voidaan koota yhteisessä keskustelussa, paperilapuilla tai jollakin digisovelluksella.

Tämä on niin yksinkertainen työtapa, että melkein mietin, että kehtaako siitä edes kirjoittaa. Toisaalta en muista omalta koulu- tai opiskeluajaltani yhtään kertaa, jolloin minun olisi opiskelijana odotettu ajattelevan uutta aihetta ja kartoittavan sitä kysymyksin. Miksi ei? Siksikö, että se ei olisi hyödyllistä? Eikö ennemmin siksi, että sen hyödyllisyyttä ei tule ajatelleeksi?

Tee kysymyksiä. 

Mitä haluat tietää? Mistä olet utelias?

Tähän ei kulu kovin paljoa aikaa, mutta uskon, että silti tapahtuu hyviä asioita:

• Opiskelija saa jälleen yhden viestin siitä, että hänen ajattelunsa on tärkeää ja että se on lähtökohta hänen oppimiselleen.
• Opiskelija ruokki ihmettelevää asennetta ja harjoittaa kykyä tunnistaa pieniä kiinnostuksen ja innostuksen alkuja ja tulee ehkä ruokkineksi kiinnostustaan muotoillessaan kysymyksen.
• Opettaja saa tietää, mitä ja miten opiskelijat ajattelevat.

Työtapa 2. Mitä pitäisi tietää? Ilmiötä kartoittavat kysymykset

Tämä työtapa on melkein sama kuin edellinen ja usein käytän niitä yhdessä. Pyydän vain kysymyksiä – joko niitä jotka nousevat omasta uteliaisuudesta tai sitten niitä, jotka nousevat siitä metatiedosta, jota opiskelijoilla on oppiaineessani tyypillisen tiedon ja tyypillisten näkökulmien luonteesta.

Mihin kysymyksiin tarvitaan vastauksia, jotta voimme ajatella, että tämä asia on käsitelty ja opittu?

Mitä olisi hyvä tietää? Mitä oppineen / sivistyneen ihmisen pitäisi tietää tästä?

Joskus tällaisia kysymyksiä on hyvä tehdä systemaattisesti ja yhdessä. Ilmiötä kartoittavat kysymykset auttavat ennakoimaan sitä, mitä on opittavana. Työtapa on vaivaton ja sen ottaa käyttöön ilman ennakkosuunnittelua, kun siltä tuntuu. Muuta hyvää tässä:

• Oppitunnilla ajatellaan aktiivisesti.
• Opiskelija oppii tunnistamaan, mitä kysymyksiä oppiaineessa tyypillisesti esitetään.
• Opiskelija luo ennakoivan jäsennyksen siitä, mitä tullaan oppimaan, mikä helpottaa uuden oppimista ja tiedon etsimistä.
• Opiskelija oppii kartoittamaan ilmiötä kysymysten avulla. Taidosta on hyötyä esimerkiksi esseevastauksia tai muita tekstejä kirjoittaessa.

Mitä kysymyksille sitten tapahtuu?

Ollenkaan aina en ole etukäteen miettinyt sitä, miten kysymysten kanssa edetään. Tällöin se, miten edetään, riippuu kysymyksistä. Tässä muutamia mahdollisuuksia:

1. Opetus etenee kysymysten varassa. Opettaja pitää oppitunnin kysymyksiin vastaten. Tässä on hyvää ainakin se, että ope ajattelee ja soveltaa tietoa lennossa ja mallintaa siten asiantuntijan ajattelua kiperien kysymysten edessä. Tunti on ehkä kiinnostavampi ja elävämpi kuin ennalta suunnitellun luennon varassa etenevä tunti.
2. Opiskelu etenee parhaiden, ehkä yhdessä valittujen kysymysten varassa. Kysymysten varassa toteutetaan opiskelijoiden tiedonhakuun perustuva oppimiskokonaisuus.
3. Opettaja voi käyttää kiinnostavimpia kysymyksiä opetuksen / opituntien suunnittelun lähtökohtana tai ottaa kysymyksiä käsittelyyn muuten sopivissa kohdissa.
4. Kysymyksiin voidaan palata kokonaisuuden lopussa ja opiskelijat voivat yrittää vastata kysymyksiin hankkimansa tiedon valossa.
5. Opettaja voi käyttää kysymyksiä apuna esseiden, koetehtävien tai projektien ideoinnissa. Olen usein ottanut psykologian ensimmäisen kurssin tietoa soveltavan tehtävän aiheet opiskelijoiden kurssin alussa esittämistä kysymyksistä ja teemoista.

Joskus kysymykset jäävät vain yhdeksi lyhyeksi ajatteluharjoitukseksi muiden joukkoon. Minusta sekin on OK. Pyrin kuitenkin jotenkin aina osoittamaan, että olen lukenut ja kuullut kysymykset, vaikka niitä ei sitten sen kummemmin käsiteltäisikään. Kysyminen itsessään on arvokasta.

Kysyminen on hyvä alku oppimiselle, koska vastauksen etsiminen on niin luonnollinen tapa käsitellä tietoa. Tieto tarttuu kysymyksiin.