Opettamisesta 80-luvun tapaan

Välillä ajankohtaisten pedagogisten keskustelujen teemat kyllästyttävät. Niinpä päätin palata takaisin iloiselle 80-luvulle. Luin Joseph Lowmanin kirjaa Mastering the Techniques of Teaching vuodelta 1984. Arvelin, että opettamisen olennaiset teemat eivät liene muuttuneet ratkaisevasti muutamassa vuosikymmenessä ja että pieni aikamatka saattaisi tehdä ajattelulleni hyvää.

Mitä kysytään?

Lukukokemus oli hämmentävämpi kuin odotin. Aivan varmasti samoilla teemoilla on edelleen merkitystä oppimisessa ja opettamisessa, mutta emme enää kysy samoja kysymyksiä. Kirjan painopiste on opettajassa ja siinä, mitä hän tekee. Luin tänään kirjan ensimmäisen luvun, jossa avataan kirjan viitekehys kuvaamalla taitavan opettamisen kahta perustekijää.

Minun peruskysymykseni opettamiseen liittyen on: miten oppiminen tapahtuu ja kuinka voin olla siinä avuksi. Lehman sen sijaan kertoo, mitä minun pitää olla, jotta opiskelijat ovat minuun tyytyväisiä (ja myös oppivat paremmin). Ainakin tässä kohtaa kirjaa oppimisesta puhutaan yllättävän vähän.

Johdannossa todetaan:

”… teaching and learning are not thought of here as cold and techological but warm, exciting, and personal – decidedly human processes in which emotion and magic abound” (s. x).

Hyvä opettaja

Lehmanin mukaan taitava opetus koostuu kahdesta olennaisesta taitoalueesta. Ensimmäinen on kyky välittää ”älyllistä innostusta” selkeän esiintymisen ja muutenkin taitavan tiedonkäsittelyn avulla. Opettajan roolissa korostuvat puhetaidot, esiintymistaidot ja kyky ottaa paikka valokeilassa oppimisen näyttämöllä.

”College classrooms are fundamentally dramatic arenas in which the teacher is the focal point, just as the actor or orator is on the stage.” (s. 11)

Opettajan kyky ottaa tämä paikka viestimällä ”vahvaa läsnäoloa ja keskittymyttä energiaa” korostetaan, kuten myös opettajan omaa innostuneisuutta aiheestaan ja kykyä tarkastella sitä selkeästi, aloittelijan näkökulmasta. Kirjassa on oma lukunsa esiintymisestä, siis esimerkiksi äänenkäytön, eleiden ja oppitunnin draamaattisen kaaren rakentamisen taidoista. Opettajalla tulee siis olla käytössään välineitä, joiden kautta opiskelijan mieli ja älyllinen uteliaisuus avataan. Tässä kirjassa kerrotaan niistä, ei siitä, mitä oppijan mielessä tapahtuu (kuten ehkä nykyaikaisemmissa kirjoissa tehtäisiin).

Toinen taitoalue ovat vuorovaikutustaidot. Opettajan tulee kyetä luomaan lämmin, arvostava ja siten oppimista tukeva ilmapiiri suhteessa opiskelijoihinsa. Tässä osuudessa Lehman liikkuu huomattavasti lähempänä minulle tutumpia, uudempia kasvatuskeskusteluja. Opettaja on kiinnostunut opiskelijoista ja näiden oppimisesta. Opettaja ottaa huomioon opiskelijoiden tunteet ja elämäntilanteen. Opettaja kuuntelee opiskelijoiden mielipiteitä, rohkaisee tekemän kysymyksiä ja rohkaisee luovuuteen ja itsenäiseen ajatteluun.

Opettaja tiedon esittäjänä

1980-luku oli häpeilemätöntä aikaa. Lehman ei kiemurtele laisinkaan nykyaikaiseen tapaan selittäessään, että opettajan tehtävänä on ”valita, organisoida ja esittää sisältöjä, jotka johtavat ymmärtämiseen ja muistamiseen” (s. xi). Tiedon esittämisen selkeys, hyvin valitut esimerkit, ajattelua herättelevät rakenteet ja sisältövalinnat ovat opettajan taitavan toiminnan kannalta tärkeitä.

Minun tekee mieli hieman kiemurrella näin suoraviivaisen painotuksen edessä. Huomaan, että olen oppinut pitämään tätä opettajan työn osaa jotenkin vähän hävettävänä ja epäolennaisenakin: painopisteenhän tulee koko ajan olla siinä, mitä oppija tekee ja mitä hän ajattelee. Opettajana mietin kovin harvoin esiintymistaitojani tai muita tässä mainittuja hyveitä. Vuorovaikutus, ajattelun ja oppimisprosessin ohjaaminen ovat mielessäni keskiössä, vaikka toki koko ajan valitsen, organisoin ja esitän. Edellä kuvatut tekijät sen sijaan korostuvat työssäni oppikirjailijana ja ovat siinä aivan ydinasioita.

Seuraavassa numerossa

Ehdin nyt lukea vain alun tästä kirjasta. Odotan, että tulee olemaan mielenkiintoista katsoa opettamista erilaisten kysymysten kautta, kuin mihin olen viime vuosikymmenenä sosiaalistunut. Ehkä lukemisesta tulee käännösprosessi, jossa aiemman vuosikymmen havainnoista voi etsiä uus-vanhoja aineksia myös sellaisen opetuskäsityksen osaksi, jossa oppijan rooli korostuu huomattavasti enemmän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s