Koulun uudistamisesta käytävässä keskustelussa puhutaan paljon uusista opetusmenetelmistä, opettajan ohjaavasta roolista, avoimista tiloista ja digitaalisuudesta. Kiinnostavia aiheita, joista onkin hyvä puhua.
Joskus keskusteluissa päädytään puolesta ja vastaan asetelmiin.
Tai päädytään ihmettelemään sitä, että hyvästä asiasta (kuten ilmiöoppiminen) näyttäisi seuraavan jotakin ikävää (kuten opiskelijan kokemus kaoottisuudesta tai yksin jäämisestä). Eihän näin voi olla, koska ilmiöoppiminen on hieno juttu.
Näitä keskusteluja seuratessani mietin seuraavaa Graham Nuthallin esittämään ajatusta:
”In the realities of the classroom, methods do not exist.”
Luokkahuoneen realiteettien keskellä opetusmenetelmiä ei ole olemassa. Nuthall jatkaa: ”Jokainen opettaja soveltaa ja muokkaa niin kutsuttuja opetusmenetelmiä. Tutkimukset osoittavat, opettajat, jotka uskovat käyttävänsä eri menetelmiä, voivat tehdä olennaisilta osiltaan hyvin samoja asioita, ja opettajat, jotka uskovat käyttävänsa samaa menetelmää, voivat tosiasiassa tehdä varsin erilaisia asioita.” (Nuthall, 2007, The Hidden Lives of Learners, s. 32-33).
Minkä tahansa menetelmän toteuttaminen voi olla ratkaisevien tekijöiden osalta niin erilaista eri tilanteissa ja eri opettajan toteuttamana, että menetelmän arvioiminen vain pintapuolisen nimikkeen perusteella on vaikeaa.
Sitä, mikä on olennaista on paljon vaikeampi sanoittaa.
On kysymys laadusta.
Laatua ei voi varmistaa vain sillä, että valitsee ”oikean” menetelmän. Laatu on paljon vaikeampaa. Laadukas opetus edellyttää menetelmän ymmärtämistä, sisäistämistä ja tarvittavien taitojen pitkäjänteistä harjoittamista, kokeiluja ja niistä oppimista.
Heikosti toteutettu tiimioppiminen on huonompi menetelmä kuin innostava opettajajohtoinen opetus. Loistavasti ohjattu ja suunniteltu ilmiöviikko on parempi kuin yksilöllinen oppimispolku, jolle opiskelija jää yksinään tarpomaan. Puuduttava luennointi on huonompi kuin uutta luova yhteistoiminnallinen projekti.
Hyvä opetus on parempaa kuin huono opetus. Se on selvää.
Se, mikä on hyvää riippuu siitä, mitä pidetään oppimisen (ja siis opettamisen) päämääränä. Osa menetelmistä tukee paremmin joitakin päämääriä ja toinen toisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että arvot ja päämäärät, joista jokin menetelmä kumpuaa, automaattisesti toteutuvat, kun menetelmää sovelletaan.
Carl Bereiter kuvaa tätä kirjassaan Education and Mind in the Knowledge Age esimerkillä kolmesta opettajasta, joiden luokissa opiskellaan esimerkiksi toteuttamalla jokin ryhmätyönä tehtävä digitaalinen projekti. Samalta näyttävässä työskentelyssä ratkaisevaa on se, missä opettaja näkee työskentelyn painopisteen olevan. Bereiterin esimerkin ensimmäinen opettaja ohjaa projektia tehtäväsarjana, kiinnittää huomiota suorituksen etenemiseen ja käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Toinen opettaja painottaa paitsi työskentelyn sujuvuutta myös sitä, mitä opiskelijoiden mielessä tapahtuu projektin aikana. Hän pyrkii huolehtimaan siitä, että opiskelijat todella ajattelevat sisältöjä, joiden parissa työskentelevät. Bereiterin kolmas opettaja puolestaan on asemoinut projektin osaksi laajempaa kokonaisuutta, jossa opiskelijoiden ponnistelulla on merkitys osana opiskelijan omaa tiedon rakentamisen prosessia. Bereiterin ehdottamat erot eivät ehkä ole juuri niitä, joista nyt keskustellaan, mutta ajatus siitä, että samalta näyttävä menetelmä luokassa voi olla merkitykseltään ja vaikutukseltaan aivan erilainen eri konteksteissa ja eri henkilön toteuttamana, on yhteinen.
Samassa hengessä yksilöllinen oppiminen voi olla puuduttavaa tehtäväpedagogiikkaa, jossa yksilöllä on vähemmän vapautta kuin perinteisessä oppimisessa tai se voi olla jotakin ihan muuta, syvällisesti itseohjautuvuuteen ja yhteistyöhön kasvattavaa oppimista. Opettajajohtoinen oppitunti voi olla huikea ajattelumatka tai pelkästään sarja juttuja ja viihdyttäviä ”kissavideoita”. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin.
Opettaja tarvitsee menetelmän lisäksi niin paljon muuta. Arvoja. Tilannetajua. Vuorovaikutustaitoja. Viisautta. Suurta sydäntä.
Ehkä tältä pohjalta on helpompi kuunnella sitä, minkä joku toinen omassa suosikkimenetelmässä kokee vaikeana. Kritiikkihän ei välttämättä kohdistu lainkaan siihen versioon menetelmästä, jota itse on toteuttamassa. Ei ole yhtä menetelmää, eikä yhtä ”uutta pedagogiikkaa”.
Hyvin tekeminen on vaikeaa ja siksi on välttämätöntäkin kuunnella, käydä läpi, ajatella, jatkaa kokeiluja ja kehittää.
Ajattelen siis opin 