Ansaittu vai ylellinen? Ajatuksia kesäloman kynnyksellä

Kesäkeskeytys on yksi opettajan työn kiistämättömistä eduista.

Opettajan työssä on paljon sellaista, mitä moni ei huolisi omalle kohdalleen, mutta pitkä kesäloma kelpaisi melkein kaikille. Ja se sanotaan ääneen opettajalle. Ehkä samaan hengen vetoon vielä herätellään mielikuvaa siitä, että opettajan elämä on muutenkin etuoikeutettua, kun on lyhyet päivät ja pitkät kesälomat. 

Opettajasta saattaa tuntua, että samalla huiskautetaan menemään arvostus tehtyä työtä kohtaan, eikä edes ymmärretä, miten paljon työtä opettaja tekee niiden pidettyjen oppituntien valossa lyhyiden päivien ulkopuolella.

Opettajalle tulee tarve selittää, miten vaativaa työ oikeasti on ja miten paljon ylityötä on tullut tehtyä. Ja sitten päästään siihen, että tässä ollaan jäämässä ”ansaitulle kesälomalle”.

Varmasti onkin niin, että opettajan työssä on sellaista intensiivisyyttä, että pidempi tauko kesäisin on monelle ihan oikeasti jaksamisen ehto. Opettaja on usein antanut vuoden aikana totta vieköön kaikkensa muiden kasvun tukemiseen. Moni opettaja lataa paitsi akkuja myös ammatillista työkalupakkiaan keskeytyksen aikana.

Mutta jotenkin silti korvaani särähtää tuo ”ansaittu kesäloma”.

Kesä tulee huonollekin opettajalle.

Jään ihan vaan virkaehtosopimuksen mahdollistamalle kesätauolle. En ole sitä välttämättä henkilökohtaisesti ansainnut. Jäisin tauolle, vaikka olisin opettanut edellisen vuoden surkeasti, panostamatta, ihan vasemmalla kädellä. Ei opettaja myöskään saa yhtään ylimääräistä lomapäivää (tai muuta korvausta) erinomaisesti hoidetuista työtehtävistä tai erityisen paljon työtä teettävien oppilaiden, ryhmien tai kurssien opettamisesta.

On paljon sellaisia ammatteja, joissa töitä tehdään paljon, suurella sydämellä, ilman ylityökorvauksia tai huikeita liksoja. En mitenkään pysty asettamaan itseäni siihen asemaan, että verrattuna muihin ammattiryhmiin, minä opettajana aivan erityisesti ansaitsen pitkän kesäloman, johon muilla ei ole pääsyä. Haluan arvostaa muidenkin työtä. Varmasti muissakin ammateissa on kuormittavuutta, jota minä en ymmärrä edes arvostaa. Varmasti muukin moni hyötyisi pidemmästä palautumisesta ja kesäopiskeluista. Varmasti moni muukin on tehnyt korvauksetta ylitöitä, joita ei voi koskaan pitää vapaina.

Ja tietysti on niitäkin ammattiryhmiä, joilla luulen olevan paremmat edut kuin minulla, vaikka en ihan ymmärrä miksi.

Eiköhän tää oo ihan sopimuskysymys?

Virkaehtosopimukset ja edut vaan nyt ovat eri ammateissa erilaisia, enkä mitenkään jaksaisi loman kynnyksellä yrittää edes ajatella sitä, missä suhteessa ne ovat oikeudenmukaisia ja perusteltuja ja missä suhteessa ei. En siis haluaisi perustella ja oikeuttaa oman lomani alkamista tästä näkökulmasta, vaikka tiedänkin, että on hyviä perusteita sille, miksi opettajan kesäkeskeytys ei ole kohtuuton etu.

Oon niin piipussa, että kyllä tää loman on vaan ihan pakko…

Ansaitun kesäloman korostaminen on toisestakin suunnasta vähän ongelmallista.

 

Onko siinä kuitenkin vähän sellainen ajatus, että lomalla ei voi olla hyvällä omallatunnolla, ellei sitä ennen ole suoritettu niin, että on lomansa varmasti ansainnut? Tiedän, että kaikki eivät kompastu tähän, mutta opettajat ovat keskimäärin aika tunnollista väkeä.

Kun tämä ajatus näin kevään kiireisten viime viikkojen kohdalla tulee vastaan, opettajan on helppo sortua siihen, että omaa ryytymistä ja ylityöllistettynä olemista korostetaan, jotta lomalle on sitten helpompi jäädä ennen muita, puolison ja tuttavien vielä vasta odotellessa kesälomaa. Minusta se on vähän hankalaa, vaikka syyllistyn siihen itsekin. Luulen, että sitä on ikävä kuunnella.

Joku tunnollinen opettaja saattaa myös kokea, että lomalla ei sitten voi olla ainakaan koko aikaa ihan hyvällä omallatunnolla. Pitää ainakin lukea ammattikirjallisuutta, kouluttautua ja seuraavan vuoden sisällöt suunnitella. Nämä ovat hyviä asioita lomallakin, jos niihin on käytettävissä energiaa, intoa ja iloa. Mutta vähän epäilen, että niihin joskus koetaan velvollisuutta, koska se tekee pitkän loman edun helpommaksi ottaa vastaan.

En halua jäädä ”ansaitulle kesälomalle” vaan opettajan upealle erikoisluksuslomalle!

Jos joku toivottaa minulle ”ansaittua kesälomaa”, haluan kuulla sen oikein. Ehkä yritetään sanoa, että opettajan työ on arvokasta tai ehkä yritetään todeta yhdessä, että on tässä vuoden aikana jotain saatu aikaiseksikin. Lomaa en kuitenkaan varsinaisesti halua ajatella näin. Haluan jäädä ihan vaan pitkälle lomalle, koska se nyt sattuu olemaan tässä ammatissa mahdollista. En nyt erityisesti halua arvioida suoritustani ja ansaita lomaa.

Ehkä jopa haluan ajatella, että onhan tämä vähän luksusta ja että olkaa vaan kateellisia, jos haluatte! Pitkä loma on ihan oikea etu, eikä vain välttämätön korvaus työn muusta mahdottomasta kuormittavuudesta. Silti opettaja saa nauttia lomasta ihan hyvällä omallatunnolla.

• Tähän ajatukseen mahtuu iloisuus ja kiitollisuus ja myös muiden työn arvostaminen. Tämä on hyvää; soisin tämän sinullekin!
• Siihen mahtuu ajatus siitä, että olen tosiaan väsynyt työstä ja tarvitsen lepoa. Kuinka onnellista, että saan levätä!
• Siihen mahtuu omien tarpeiden kuunteleminen ja omien kiinnostusten seuraaminen. Siihen mahtuu tilan raivaaminen sille, mikä on tärkeää, mutta jää arjessa sivuun.
• Siihen mahtuu arvostus omaa työtä kohtaan ja halu kerätä voimia ja joskus tietoa ja taitoakin seuraavan vuoden hyvään työhön.

Ihanat, arvokasta työtä tekevät opettajat,

toivon teille ja itselleni rentoa, palauttavaa, nautinnollista ja yleellisen pitkältä tuntuvaa kesälomaa! 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisement

Hyvä ajatus ja muita vaihtoehtoja

Yritän saada luokassa aikaan keskustelua. Vihdoin joku sanoo jotakin. Olen siis tyytyväinen, haluan rohkaista opiskelijaa ja olla kannustava. Mitä siis teen? Ehkä sanon jotain tällaista:

Hyvä, hyvä ajatus!

Opiskelija saa välittömän palautteen. Ajatus on tullut vastaanotetuksi ja havaittu hyväksi. Hyvin toimittu, ope, mennään eteenpäin! 

Näin olen toiminut ja näin toimin jatkossakin. Mutta joskus olen pysähtynyt miettimään, onko tässä järkeä. Eikö se, että kommentoin näin opiskelijan lähes jokaista puheenvuoroa itseasiassa viesti, että näen tehtäväkseni punnita jokaisen puheenvuoron arvon? Ja jos näin on, enkö silloin myös ylläpidä aivan tietynlaista keskustelun kulttuuria, jossa opettaja kysyy, opiskelija vastaa ja opettaja päättää, onko vastaus oikein vai ei.

Ei sellaisessa keskustelussa mitään pahaa ole silloin, kun on tarkoituskin harjoitella jotain asiaa ja tarkistaa tietojen ja käsitysten oikeellisuutta. Kuitenkin sama asetelma eksyy helposti niihinkin tilanteisiin, joissa on tarkoitus ajatella ääneen ja tutkia jotakin ilmiötä yhdessä ajattelemalla. Eikö silloin ole vähän ongelmallista, jos yksi keskustelun osapuoli ensitöikseen arvostelee kaikkien muiden kommentit? 

Varmasti sen voi tehdä niin, että kaikki ymmärtävät kommentin hyväntahtoisuutena, arvostuksena ja kutsuna keskusteluun. Kaikki tietävät silloin, että tämä hyvähyväpuhe kuuluu opettajan rooliin; he poimivat siitä tunneviestin ja jatkavat sen varassa keskustelua. Missä tahansa keskustelussa on ihan sopivaa joskus sanoa, että hyvä ajatus. Voi se opettajaltakin olla todella luonteva reaktio siihen, mitä joku toinen sanoo, jos toisen ajatus tosiaan tuntuu innostavalta ja arvokkaalta. Ehkä tässä ei ole mitään erityistä ongelmaa monissakaan tilanteissa.

Mutta jókin siinä mietityttää…

• Toistuuko sama reaktio liian usein niin, että se melkein menettää sisältönsä?
• Onko tämä tosiaan reaktio, joka parhaiten helpottaa keskustelun jatkamista?
• Voiko tällainen kommentti jossain tilanteessa tuntua jopa vähän alentavalta; ikäänkuin opettaja ei olettaisi opiskelijalla olevan mielekkäitä ajatuksia, kun jokainen vähän sinnepäin sanottu ajatus pitää vahvistaa palkkiolla?  Onko opiskelijoita, jotka eivät halua ilmaista ajatuksiaan ja lähteä tällaiseen peliin?

En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta niissä on mielestäni tarpeeksi syytä pohtia vaihtoehtoja. Mitä muuta voisin sanoa? Miten muuten voisin reagoida? Tutkin seuraavassa muutamia vaihtoehtoja.

Kiitos

Kiitos. Kiitos ajatuksesta.

Joskus sanon ”hyvä”, kun oikeastaan tarkoitan kiitos. Tarkoitan: Kiitos, kun vastasit. Kiitos, että jaoit ajatuksesi. Kiitos, että autoit meitä eteenpäin tässä. Kiitos, olen iloinen siitä, että sain kuulla sen, mitä juuri kerroit. Jos sanon ”kiitos”, asetan itseni ja opiskelijan aikailla erilaiseen asetelmaan, kuin silloin, jos sanon ”hyvä”. Se kuulostaa melkein samalta, mutta kiitos jättää opettajan arvioivan roolin vähemmälle. Minusta se kuulostaa arvostavalle ja tasaveroiselle. Jos sanon ”kiitos”, kerron samalla, että opiskelija voi antaa minulle / meille ryhmänä jotakin arvokasta ja että minä opettajana tunnistan ja tunnustan sen.

En ole tarpeeksi usein kiittänyt opiskelijoita. Ehkä olen joskus kiittänyt jonkin virheen tekemisestä tai rohkeutta vaativasta kysymyksestä. Palautteesta olen myös kiittänyt. Oletan, että kiittäminen on erityisen tarkkaa siitä, että se on varmasti aitoa ja tilanteeseen sopivaa. Pelkään, että hokeva kiittäminen toimii vielä huonommin kuin hyvähyväpuhe. Sopivassa kohdassa tämä voi kuitenkin olla hyvä vaihtoehto ja aion kyllä kokeilla sitä käytännössä vähän useammin.

Kerro

Kerro lisää. Mistä tämä tuli mieleesi? Olisiko tästä jotakin esimerkkiä? Mitä ajattelit, että tästä seuraa?

Creating Cultures of Thinking -kurssilla, jolle osallistun,  ehdotettiin, että opiskelijan kommenttiin tulisi reagoida kysymällä ainakin yksi lisäkysymys. Kurssilla ehdotettiin esimerkiksi englanninkielistä kysymystä ”What makes you say that?” Se näytti ainakin joissakin videoiduissa tilanteissa toimivan hyvin luokan kanssa. Mielestäni se ei oikein luontevasti käänny suomeksi, joten joudun kyllä miettimään jatkokysymyksen kommenttiin sopivaksi tilannekohtaisesti.

Vastakysymys kertoo, että opettaja haluaa tietää lisää ja että ajatus on laajentamisen arvoinen. Itselläni on paljon oppimista siinä, millaisin kysymyksin keskustelua voi jatkaa ja laajentaa. Oletan, että aika paljon opiskelijoiden osaamista ja ajatuksia jää tunneillani sanoittamatta, koska en osaa luoda niille tarpeeksi tilaa erilaisissa keskusteluissa. Helposti voi käydä niin, että opettaja on niin tottunut puhumaan, että hän itse täyttää tyhjän tilan, jatkokehittelee ja täydentää puuttuvat ajatukset — vaikka opiskelijat itsekin voisivat sen tehdä.

Opiskelija tosin voi tulkita jatkokysymyksen omalla tavallaan, esimerkiksi opettajan yritykseksi selvittää, miksi opiskelija ajatteleen kummallisesti. Opiskelija voi olla varautunut sanomaan juuri sen, mitä sanoo, eikä mitään enempää. Jatkokysymys voi lukkiuttaa tai vaivaannuttaa. Opettaja lukee lennossa tilannetta ja valitsee, eteneekö vetäytymisen sallivasti vai yrittääkö houkutella opiskelijaa eteenpäin.

Muut

Mitä ajatuksia tämä teissä muissa herättää? Mitä mieltä muut olette tästä? Miten kommentoisitte N:n esittämää näkökulmaa? Koetteko asian samoin vai eri tavalla? Miten N:n esittämää näkökulmaa voisi vielä täydentää?

Yritän opetella antamaan enemmän tilaa opiskelijoille. Ei minun tarvitse kommentoida kaikkea. Entä, jos kuuntelen seuraavaksi muita ja yritän johdattaa keskustelua opiskelijoiden väliseksi? Entä, jos pyydän opiskelijoita kertomaan, mikä esityksessä oli hyvää, sen sijaan, että itse etsin jotain sanottavaa? Entä, jos pidän sen muutaman sekunnin tauon ennen reagointia niin, että joku muu saa aikaa miettiä sanottavaansa?

Ajatus

Minulle tulee tästä mieleen…  Onko tämä sama asia, josta sinä äsken puhuit?

Yksi aika mielekäs tapa reagoida on yksinkertaisesti lähteä mukaan keskusteluun. Voin kertoa, mitä ajatuksia sanottu minussa herättää ja kysyä, mitä opiskelija puolestaan ajattelee. Luonnollisissa keskusteluissa reagoisin näin, joten miksi en myös luokassa?

Havainto

Kun N on nyt tuonut esille, että… Voimme ymmärtää paremmin…

Tässä esityksessä on käytetty jäsennystä, joka osoittaa, että opiskelijat ovat osanneet…

Tämä auttaa meitä muistamaan…  Minusta on tärkeää, että … näkökulma ei unohtunut keskustelussamme…

Se, mitä te ajattelitte on arvokasta, koska… Nyt rajaamme ja tarkennamme aihetta tutkimusten avulla…

Kokoan yhteen. Osoitan arvon arvostelematta. Osoitan, miten sanottu rikastuttaa asian ymmärtämistä. Osoitan, mitä taitoja vastaaja(t) ovat käyttäneet ajattelussaan. Osoitan, mitä merkitystä esitetyillä näkökulmilla on laajemman kokonaisuuden kannalta. Osoitan, miten esitetyt havainnot kytkeytyvät ja vertautuvat tieteenalan teorioihin ja tutkimuksiin.

Keskustelulle on ollut syy. Se kytkeytyy ja johtaa johonkin. En tarvitse sanoa hyvähyvä, jos voi konkreettisemmin osoittaa ajatusten arvon. On parempi sanoa miksi hyvää, miksi arvokasta. 

Erimielisyys

Olen eri mieltä.

Opettajat kokevat joskus vaivaannuttavana viestiä opiskelijoille edes sitä, että vastaus on väärin. Oma ruotsinopettajani katsoi vain kattoon ja siirtyi seuraavaan sen sijaan, että olisi rehdisti todennut, että ei näin.  Vielä vaikeampi on tilanne, jossa opiskelija jakaa ajatuksiaan ja tekee ajatusvirheitä tai jättää jotain aivan olennaista huomiotta. Miten sellaisessa tilanteessa voin osoittaa arvostusta opiskelijaa ja hänen ajatteluaan kohtaan?

Yksi mahdollisuus on olettaa, että opiskelija kestää sen, että opettaja on eri mieltä. Jos ajatusten kehitteleminen ja kokeileminen on arvokasta; jos virheet eivät ole vaarallisia, eikä erehtyminen häpeällistä, miksi opettajan pitäisi suojella opiskelijaa kohtaamasta mahdollista ajatteluvirhettään tai oman ajattelunsa puutteita? Eikö itseasiassa ole arvostuksen merkki, että asettuu toisen kanssa keskusteluun siitä, mistä olemme eri mieltä?

Joskus tietysti pitää vaan todeta, että ei se vaan ole niin.

Aika usein on kuitenkin parempi todeta, että olen eri mieltä. Sen voi perustella, Se jättää avoimeksi myös sen mahdollisuuden, että olen eri mieltä, koska en ole vielä kokonaan kuullut ja ymmärtänyt toisen esittämää näkökulma. Toiselle jää tilaa vielä perustella omaa näkökantaansa. Eri mieltä oleminen on kutsu omien ajatusten arvioimiseen ja muuttamiseen.

Ei mitään

 

Tarvitseeko opettajan aina sanoa jotakin? Tarvitseeko aina hyväksyä ja vahvistaa? Voisiko olla niin, että en sano mitään, koska minun perusoletukseni ja lähtökohtani on, että opiskelijoiden ajatukset ovat arvokkaita, fiksuja ja hyviä. Tarvitseeko sitä joka kerta todeta erikseen, jos tämä perusoletus välittyy kaikesta muusta, mitä teen? Voiko keskustelu vain jatkua, otetaan seuraava puheenvuoro, rakennetaan kokonaisuutta. Minun arviointiani ei tarvita jokaisen väliin. Me olemme tässä fiksuja, arvostettuja ihmisiä ja teemme yhdessä työtä. Kannustan ja rohkaisen, mutta on myös niitä hetkiä, jolloin keskitytään siihen työhön. Joskus minusta on todella mukava kuulla, että jokin ajatukseni on toisen mielestä arvokas, mutta on myös tilanteita, joissa riittää se, että yhteinen juttu etenee ja siinä näkee ajatustensa jäljen. Ehkä opiskelussakin voi kokea jotain tämänkaltaista?

Toivon, että saan vielä monella oppitunnilla aihetta sanoa: ”Hyvä ajatus!”  Ja toivon, että minulla on laaja sanavarasto ja monta tapaa sanoa se.

Ps. Kiitos Vihdin lukion viisaille kollegoille havainnoista ja keskusteluista tämän tekstin taustalla.