Jouduin koulutukseen.
Olen aika huono oppilas. En jaksaisi istua paikallaan. Olen helposti epäilevä ja kriittinen. Minulla oli myös ikävä ennakkoasenne.
Koulutus osui päiville, jolloin olisi ollut vähän opetusta. Niille vapaille tunneille olisi ollut parempaakin tekemistä. Ja opiskelijat piti jättää omin nokkineen tekemään juttuja, joissa olisin voinut auttaa.
Tiesin tietysti senkin, että olin päässyt koulutukseen. Työnantaja sijoitti minuun riihikuivaa rahaa. Ei tällaista ennen ole tapahtunut – tai ehkä joskus naismuistin tuolla puolen. Minun odotettiin oppivan jotakin ja kertovan siitä muille.
Menisikö kaikki pilalle, koska minulla on ikävä asenne?
Kaduin sitä, että ilmoittauduin. Jonkun muun, avoimemman ja myönteisemmän henkilön olisi kannattanut mennä minun sijastani. Pilaisin jo etukäteen kaiken tällaisella nurinalla!
Tällaista minunkin opiskelijoillani varmaan on. Että ei kiinnosta. Tai vaikka kiinnostaisi, niin ei usko, että kannattaa. Että olisi muuta tekemistä ja ainakin joku parempi tapa oppia, kuin tämä joka on käsillä.
Minä olen juuri se opettaja, joka Oppimisen taidot -kurssilla yrittää auttaa heitä selviämään näistä tunteista ja niistä huolimatta.
Minun olisi siis nyt autettava itse itseäni.
Mietin, että mitä olen miettinyt. Miten neuvoisin itseäni?
Päädyin kysymiseen, koska sitä olen nyt ajatellut, harjoitellut ja harjoittanut.
Istuin siis aamubussissa matkalla Helsinkiin ja psyykkasin itseäni. Mietin, mitä haluan tietää, mikä kiinnostaa, mikä epäilyttää… En muista kirjoitinko kysymyksiä mihinkään, mutta muistan sen miten asenteeni muuttui.
Tuntui paljon helpommalta lähestyä tulevaa tilannetta ja aihetta. Minulla oli joku syy mennä paikalle ja kuunnella sanottua. Oli joku ajatteluprosessi jo käynnissä ja vähintään pieni uteliaisuus siitä, saisinko kysymyksiini vastauksia. Ensimmäisen päivän aikana päädyin ajattelemaan paljon.
***
– No, oliko hyvä koulutus? Opitko jotakin?
Kun muutama viikko on kulunut, en oikein muista mitä luennoitsija puhui.
Muistan sen, mitä ajattelin.
Ajattelen siis opin 